Oliko suu- ja sorkkatautia Mattilassa 1953?

Laukunkuja pajalta Kymelle päin 5.6.2019

Suu- ja sorkkatautia Kuusankoskella

Vuoden 1953 lopulla Kymenlaaksossa raivonnut epidemia näytti tapansa myös Kuusankoskella Eerolan kartanon karjassa ja muutenkin aiheutti eläinlääkintö- ja järjestysviranomaisille paljon työtä ja huolta. Kuusakoskella määräärttiin kaikki käytettävä maito pastöroitavaksi 4.12. ja kohta kiellettiin kaikkii väenkokoukset, ei kuitenkaan kirkonmenoja ja annettiin matkustusrajoituksia. Kunnaneläinlääkärin toimesta suojarokotettiin 180 karjaa, yhteensä 1555 eläintä, osa näistä Iitin ja Elimäen kunnissa. Epidemia osoitti jo vuoden vaihteessa heikkenemisen merkkijä.Torjuntatyö jäi jatkumaan.

1954 raportoitiin: Sen sijaan edellisen vuoden alkaneen suu-ja sorkkataudein epidemian voima voitettiin tammikuun aikana, maidon pastöroinri lopettiin 15.1.Muista terveydenhoidollisista syistä maito pastörointi määrättiin 1.6.- 1.9 välisenä aikana.

Lähde: Kuusankosken kunnan vuosikertomukset 1952 - 1954

Muissa lähteissä ei mainittu Mattilan lehmissä suu- ja sorkkatautia. Oliko näin?

Pertti Paalanen
pertti.paalanen@gmail.net

JR5 Perustettiin Voikkaalla Jatko sotaan

Sotahistoriapiiri Valkealan ja Myllykosken kirjastoissa

Tapahtuma alkaa 8.10.2019 16:00

Tapahtuma päättyy 3.3.2020 18:00

Tapahtumapaikka: Valkealan ja Myllykosken kirjastot

Tapahtuman katuosoite: Kustaa III tie 12

Postinumero: 45370

Lokakuussa alkavat sotahistoriapiirin kokoontumiset Valkealan ja Myllykosken kirjastoissa. Syksyn aikana keskitytään Suomen sotahistoriaan vuosien 1939-1945 välisenä aikana. 

Keskustelun pohjana toimivat seudun omien sotahistorian asiantuntijoiden pitämät alustukset sekä piiriläisten lukemat kirjat.

Alustava ohjelma (muutokset mahdollisia)

Ti 8.10. klo 16-18 Valkealan kirjasto
Suomen ja Saksan suhteiden kehitys vuosien 1939 - 1945 aikana, alustajana professori (emer.), tietokirjailija Martti Turtola

Ti 29.10. klo 16-18 Myllykosken kirjasto
Linnoitustoiminnan merkitys sotatapahtumiin, alustajana varatuomari, res. majuri Eero Mattila

Ti 19.11. klo 16-18 Valkealan kirjasto
Olivatko ”Tuntematon sotilas” kirjan henkilökuvat todellisuutta vastaavia?
Luettavina kirjoina ovat Väinö Linnan ”Tuntematon Sotilas” ja ”Sotaromaani”, vetäjänä RI Raimo Hovi. Veteraanien pojat -lauluryhmä esittää Heli Taipaluksen johdolla sota-ajan lauluja.

Ti 10.12. klo 16-18 Myllykosken kirjasto
Talvisodan kymenlaaksolaisrykmentti JR5, alustajana  kapt.evp. Kalevi Sirén

Ti 14.1.2020 klo 16-18 Myllykosken kirjasto
Oliko Lauri Törni sankari vai konna?, alustajana sotakirjailija Esa Sirén

Ti 28.1.2020 klo 16-18 Valkealan kirjasto
Miten Mannerheimin palvelus Venäjän armeijassa vaikutti päätöksiin sotiemme johtamisessa?
Luettavia kirjoja ”Mannerheimin muistelmat” ja muut Mannerheimista kertovat kirjat, alustajana RI Raimo Hovi

Ti 11.2.2020 klo 16-18 Valkealan kirjasto
Sodan 1941-1944 sotavangit Neuvostoliitossa ja Suomessa
Luettavia kirjoja Eino Pietola ”Sotavangit Suomessa 1941-1944” ja Timo Salmi ”Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa 1941-1944", vetäjänä RI Raimo Hovi

Ti 3.3.2020 klo 16-18 Myllykosken kirjasto
Olivatko sotaoikeuden päätökset historiallisesti tarkasteltuna oikeita?
Luettavina kirjoina ovat Paavo Alkion ”Sotatuomarin päiväkirja" ja Taavetti Heikkisen ”Rintaman poliisi”, vetäjänä RI Raimo Hovi

Pertti Paalanen
pertti.paalanen@gmail.com

Paperitiikerit

Teos löytyy ainakin paikallisista kirjastoista 

tai tilaammalla netin kautta omaan kirjastoosi

https://kyyti.finna.fi/

ISBN numero 952-91-9347-5

Pertti Paalanen

pertti.paalanen at gmail.com

Perinnepiirin alkaa 11.9.2019 klo17.30 - Historiaa: Evakuonti suunnitelma 1940

Kuusankosken sanomat

Voikkaan perinnepiiri on siis edelleen Kansalaisopiston ohjelmassa - ainakin tulevana lukuvuonna. Ensimmäinen kokoontuminen on keskiviikkoa 11.9. klo 17.30 - 19.00.

Lähetän tämän viestin niille, jotka ovat olleet aiemmin mukana perinnepiirissä ja joiden sähköpostiosoitteet minulla on.

Jatketaan siis Voikkaan historian, tapahtumien ja elämänmenon muistelua Seuratalolla kerran kuukaudessa. 

Tulevan kirjamme toimituskunta on kokoontunut yleensä aina ennen perinnepiirin varsinaista kokoontumista, mutta nyt ensimmäisellä kerralla en kutsu toimituskuntaa kokoon vaan sovitaan toimituskunnan kokoontumisista erikseen ja katsotaan miten homma jatkuu. 

Olisi hyvä jos myös ilmoittautuisit Kansalaisopiston sivuilla mukaan perinnepiirin. Mene sis osoitteeseen: 

https://opistopalvelut.fi/kouvola/course.php?l=fi&t=20548

Tapaamisiin seuratalolla 11.9. 

Niina Heikkilä

Kuusankosken evakuointisuunnitelma 1940 

Väestösuojelulain mukaan kuntiin voitiin perustaa väenstösuojelulautakunta, laki velvoitti laatimaan paikkakuntakohtainen väestönsuojelujärjestys. Vaaravyöhykkeellä oleviin kuntiin piti perustaa evakuoimiskomitea, jota johti nimismies. Kuusankoskella apulaisnimismies T.J. Saastamoinen Pakalliset poliisiviranomaiset läänin hallituksen ohjauksessa toteuttivat evakoinnnin ja väestösuojelun, sotatoimialueella puolustusvoimat. Kesäkuusta 1941 joulukuuhun 1944 väestönsuojelu oli sotilasjohdon alaista (sotilaspoliisit ja väestönsuojelujoukot) paikallistem poliisiviranomaisten ja suojeluskuntien avustamana.

Olemme saaneet kyseisen evakuointi Kuusankosken VSS lautakunan suunnitelman kopion https://www.kouvola.fi/kouvolankaupunki/asiointi/arkisto/, jossa Voikkaan toiminnat on kartoitettu, mielenkiintoista luettavaa. Antaa syvyyttä suunnitetujen toimien massiivisuudelle.

Nämä otteet ovat henkilö ohjeita, muulle materiaalille ja karjalle oli omat yksityiskohtaiset suunnitemat.
Voite vain kuvitella Kymin Oy Voikkaan tehtaan laitteita ja varastoa osastoittain yhteensä 3.430 tonnin siirtoa.

Kokoontumisaikoja määrättäessä on väestölle varattava vähintään 6  tuntia valmistautumis aikaa henkilökohtaisen omaisuutensa pakkaamiseen ja tavaran kokoamispaikkaan kuljetusta varten.

Joka oli Voikkaan asema.

Marssi kelpoiset vain tienpäälle, viranomaisten ohjatessa suunnan.

Monissa perheissä löytyy vieläkin vanhoja huonekaluja joiden pohjiin tai takaosiin on maalilla kirjoitettu omistajan nimi ja paikkakunta. Sekä puisia evakuointi laatikoita joita paikkakunnalla valmistettiin ja jaettiin yksi per ruokakunta, jotka olisi täytettynä kuljetettu niitä varten rakennettavaan varastoon Närpiössä

Ryssät tulee:  Brita von Troil

Onneksemme Karjalan kannas kesti, jota helpotti kilpajuoksu Berliiniin katsottiin sodan päättymisen lähestyessä tärkemmäksi.  Evakuointi toimenpidettä Kuusankosken osalta ei  tarvittu toteuttaa.

Koria–Voikkaa-rata oli Suomen rataverkkoon kuulunut 11 kilometrin pituinen vuoden 1940 lopulla valmistunut reservirata, joka kulki Kymijoen länsipuolelta yhdistäen Korian rautatieaseman ja Voikkaantehdastaajaman.

Yhdysrata rakennettiin ohittamaan armeijan huollolle tärkeällä Pietarin radalla olleet ilmapommituksille alttiit Kymijoen ylittävä Korian ratasilta ja Kouvolanratapiha.[1]

Alkuperäisen suunnitelman mukaan yhdysrata oli tarkoitus rakentaa Pietarin radalta Korialta Savon radan Harjun asemalle asti. Voikkaalta oli kuitenkin jo olemassa valmis rautatieyhteys Savon radalle Voikkaa–Haarankallio-rataa pitkin, joten yhdysrataa ei tarvinnut rakentaa loppuun asti.[2]

https://fi.wikipedia.org/wiki/Koria%E2%80%93Voikkaa-rata

Pertti Paalanen

pertti.paalanen@gmail.com.

Valokuvia Voikkaan perinnepiirin käyttöön

Tarkkaan katsoen tuossakin on joukossa vanhoja perinnetyökaluja 

Eeron Kirppis  Mauontie 3 Jaala

Voikkaan perinnepiiri on nyt siis mukana myös Kansalaisopiston ohjelmassa, joka on jaettu jo koteihin. Perinnepiirin ensimmäinen kokoontuminen on Voikkaan seuratalolla 14.9. alkaen klo 17.00 - 18.00, kurssi nro 1301111S. Osallistumismaksua ei ole. (Katso kansalaisopiston ohjelma sivu 29.) 
Jutellaan siis saunalla 11.8. perinnepiirin aloittamisesta ja jatkosta. Tervetuloa mukaan kaikki kiinnostuneet. Kerro asiasta kavereillekin.

https://www.opistopalvelut.fi/kouvola/courses.php?l=fi#pos-2-120-13012

Maaseudun nopeasta muutoksesta oltiin huolissaan jo 1970 luvulla

Sateisen syksyn jälkeen Kotkalainen elintarvike kauppias valittaa. Ei saa mistään riihikuivia sipulia. Ei ole enää yhtään lähi kylää jossa olisi pystyssä keskeisellä paikalla pystyssä oleva riihi, jonka ohi sipulin myyjä voisi ajaa kuormansa ajaa, ja myydä sen riihi kuivattuna.

Pertti Paalanen

pertti.paalanen@gmail.com

Eero Niinikosken puhe Voikkaan kirkossa 7.6.2019

Voikkaan kirkon ulkolaudoituksen alta paljastui pysty hirret v. 2001 kuvattuna 

https://www.tamperelainen.fi/artikkeli/235212-talotohtori-pystyhirsi-ei-kutistu

Kulttuurineuvos Eero Niinikosken 1 (6 )

puhe 7.6.2019 Voikkaan kirkossa liittyen

seurakunnan 100-vuotisjuhlavuoteen

Arvoisat voikkaalaiset, hyvät naiset ja miehet

Kun parhaillaan vietetään Kuusankosken seurakunnan riemuvuotta eli seurakunnan perustamisesta on tullut kuluneeksi 100 vuotta, minua on pyydetty kertomaan juhlavuoteen liittyen Voikkaan tehdastaajaman osuudesta seurakunnan elämään. Vaikka olen paljasjalkainen kuusaalainen, niin minulla on runsaasti yhteyksiä Voikkaaseen ja voikkaalai-

suuteen pitkältä ajalta.

Vanhimmat muistikuvat ovat 1950-luvun alusta, jolloin vanhempani omistivat liiketalon Seuratalon lähettyvillä ja äitini piti rakennuksessa ruokala-kahvilaa nimeltä Tapiola. En ollut vielä koulussa, vaan toimin tässä ravitsemusliikkeessä jonkinlaisena äitini apumiehenä. Erityisen aktiivinen olin, kun Tervolin auto toi tuoreita munkkipossuja, jotka piti laittaa esille myyntitiskiin. Ehkä siinä oli joskus hieman toisjalkaisia possuja, jotka piti panna sivuun eli

palkka tuli tällä tavalla. Samalla kun puuhastelin näitä pikkuhommia, oli kiinnostavaa kuunnella asiakkaiden tarinoita, jotka liittyivät etupäässä tehtaaseen. Välillä miehet – naisia siellä kävi harvoin – tilasivat kahvia ja munkkipossun tai pullon pilsneriä ja päiväsaikaan haluttiin tietysti oikein ruokaakin: suosikkiateria oli munamakkarapaistos, jonkinlainen hampurilaisen edeltäjä.

Kun sitten tulin v. 1969 Kymiyhtiön tiedotusosastolle töihin, jouduin jatkuvasti tekemisiin Voikkaan tehtaan kanssa joko tehdaslehden toimittajana tai varsin usein erilaisten vierasryh-

mien, koti- ja ulkomaisten, oppaana ja myöhemmin myös isäntänä. Niinpä tunsin Voikkaan tehdasalueen paremmin kuin Kymintehtaan ja Kuusanniemen alueet. Erityisen kiehtova tehtävä oli esitellä ryhmille ensin Voikkaan vanhan nelosen eli PK 14:n vuodelta 1903 ja siirtyä sen jälkeen huippumodernin uuden koneen PK 18:n valtaisaan konehalliin, joka oli valmistunut keväällä v. 1968. Kahden paperikoneen ero oli niin valtaisa, että ihmiset kerta toisensa jälkeen suorastaan ällistyivät tekniikan kehitystä. Myöhemmin olin vielä tekemässä PK-nelosesta eli PK 14:stä dokumenttielokuvaa, kun koneen päivät tulivat täyteen v. 1979. Olinpa sitten vielä puuhaamassa isännöitsijä Anders Lundin myötävaikutuksella nelosen muistomerkkiä, joka on nyt tehtaan sisällä piilossa, mutta toivottavasti tehdasalueen uusi omistaja tuo sen kansalaisten nähtäville jossakin vaiheessa.

Tässä salissa on turha sanoa, että voikkaalaiset ovat aina olleet voikkaalaisia. Sehän tiedetään, mutta muistavatko voikkaalaiset sitä, että he ovat pitkälti eri heimoakin kuin kuusaan puolen väki. Kävi aikanaan näet niin, että kun tehtaita perustettiin Kuusankosken äärelle 1870-luvun alkupuolella, sinne tarvittiin runsaasti aluksi rakennusväkeä ja myöhemmin henkilökuntaa pyörittämään uusia tehtaita. Kuusaalle väki tuli tästä lähistöltä, pääasiassa Iitistä ja Valkealasta. Kun Voikkaan tehtaita rakennettiin 25 vuotta myöhemmin, väki saapuikin pitkälti Savosta. Niinpä Voikkaasta tuli Kotkan ohella savolaisten Amerikka. Kuusaalaiset mielellään sanoivat, että tarmokkaimmat savolaiset menivät Kotkaan saakka, mutta hätäsimmät jäivät jo Voikkaalle.

Tänä päivänä on vaikea uskoa, että Kuusankosken seurakunnan perustamisessa oli Kymiyhtiöllä niinkin ratkaiseva ja tärkeä rooli kuin aikanaan oli. 1900-luvun alkupuolella tehdastaajamien väki kuului kahteen eri seurakuntaan Iittiin ja Valkealaan. Tehtaalaisten ja heidän perheenjäsentensä maallinen vaellus päättyi yleensä kirkolle, voikkaalaisten Valkealan kirkkomaahan. Yleensä tehtaalaiset tilasivat arkun tehtaalta ja viimeinen matka tapahtui myös yhtiön surusaattoon luovuttamalla hevosella. Jumalanpalveluksia pidettiin 1900-luvun alkupuolella Yrjönojan koululla ja sitten myöhemmin vuodesta 1913 alkaen erityisesti uuden paloaseman isossa salissa. Kyseisellä salilla oli paljon käyttäjiä, toiset odottelivat vuoroaan, kun toiset olivat sisällä. Kyseistä salia nimittäin käytettiin paljon muuhunkin kuin jumalanpalveluksiin.

Virallisen aloitteen Kuusankosken seurakunnan perustamisesta teki Kymiyhtiö toimitusjohtajansa Gösta Björkenheimin johdolla v. 1914. Uuteen seurakuntaan oli tarkoitus liittää osia sekä Iitin että Valkealan vanhoista emäseurakunnista, mutta erityisesti valkealaiset vastustivat hanketta jyrkästi, koska pelkäsivät verotulojen vähentymistä ja sen aiheuttamia

supistuksia oman seurakunnan talouteen. Kyseiset emäseurakunnat kuuluivat eri hiippakun-

tiin ja niiden kummankaan tuomiokapitulit eivät kannattaneet uuden teollisuusseurakunnan perustamista. Yhtenä syynä heillä oli se, että uuden seurakunnan perustamisen saattoi vanhan kirkkolain mukaan panna vireille vain seurakunta, piispa tai tuomiokapituli. Ja nyt oli asialla yksityinen osakeyhtiö.

Lopulta asian otti ratkaistavakseen Suomen arvovaltainen senaatti, joka päätti vastoin seura-kuntien ja tuomiokapitulien kantaa, antaa päätöksen Kuusankosken seurakunnan perustamisesta 28. joulukuuta 1917. Samalla senaatti edellytti, että Kymiyhtiö luovuttaa omistamansa hautausmaan ilmaiseksi seurakunnalle sekä järjestää liikenteen Kymijoen yli,

tämä tarkoitti lauttaliikennettä, sekä suorittaa tulevan kirkon ja pappilan rakennuskustan-

nuksista huomattavan summan. Todettakoon, että senaatin päätöksen vaikutti paitsi Kymiyh-

tiön huomattava taloudellinen tuki, myös se, että jos seurakunta olisi perustettu seurakuntien ja tuomiokapitulien lausuntojen perusteella, yhtiön anomus olisi johtanut pienen tynkäseurakunnan syntymiseen, johon olisi kuulunut vain neljännes tehdasyhdyskuntien väestöstä.

Senaatin päätökseen reagoivat kielteisesti ensin voikkaalaiset heti uudenvuoden jälkeen 1918 Hankkeen vastustajat epäilivät Kymiyhtiön motiiveja asiassa ja pitivät uuden seurakunnan perustamista tarpeettomana. Voikkaalla oli kuitenkin myös toisenlaisia näkemyksiä, joiden mukaan Voikkaalle toivottiin jumalanpalvelusta joka sunnuntaiksi. Sisällissodan puhkeaminen pysäytti nämä hankkeet ja asia otettiin uudelleen esille vasta sodan päätyttyä toukokuun lopussa 1918. Neuvottelujen tuloksena Voikkaalle saatiin saman vuoden syksyllä oma pappi Niilo Mustala, josta tuli samalla koko seurakunnan ensimmäinen pappismies.

Jumalanpalvelusten ja oman papin saaminen tehdasyhdyskuntaan oli voikkaalaisille tärkeä asia, mutta Voikkaalle toivottiin lisäksi omaa seurakuntataloa ja pappilaa. Kun seurakuntataloa ryhdyttiin 1920-luvun alkupuolella suunnittelemaan, tarttuivat kuusaalaiset vuorostaan asiaan ja tahtoivat, ettei seurakuntatalo saanut muistuttaa kirkkoa: kirkko oli nimittäin kuusaalaisten mielestä Kuusaalla. Näin muisteli Kuusankosken Seurakuntatervehdyksessä v. 1959 vahva voikkaalainen vaikuttaja talousneuvos Yrjö Suhonen, joka kävi vuoden 1917 alkupuolella pastori Sireniuksen kanssa neuvottelemassa senaatin virkamiesten kanssa uuden seurakunnan perustamiseen liittyvistä kysymyksistä. Samassa haastattelussa hän mainitsi, että jo tuolloin Voikkaalla oli myös sitä henkeä, että Voikkaa olisi saatava omaksi seurakunnaksi. Tämä ajatus heräsi uudelleen eloon 1950-luvun

lopulla, jolloin voikkaalaiset halusivat saada oman seurakunnan. Hanketta tuki sekä Mikkelin piispa Simojoki että Kymiyhtiön silloinen paikallisjohtaja paroni Cedercreutz. Syystä tai toisesta ajatuksesta kuitenkin luovuttiin vähin äänin.

Voikkaan seurakuntatalo, eli tämä sama rakennus, missä parhaillaan olemme, valmistui vuoden 1925 aikana rakennusmestari Wolmar Forsbergin piirustusten mukaan. Rakennuksen kiviperusta tehtiin Kymiyhtiön toimesta ja kivet tuotiin Kuusankosken kirkon paikalla olleesta kivilouhoksesta. Punahonkaiset rakennushirret tuotiin puolestaan Pohjanmaalta saakka, mutta laudat löytyivät lähempää Elimäeltä. Rakennustyyli on vanhimman pohjalaisen sauvakirkko-tyylin mukainen. Se tarkoittaa, että rakennuksen hirret on asetettu pystyyn.

Pyörökaari-ikkunat valmistettiin Kymiyhtiön puusepänverstaalla. Uutta rakennusta kutsuttiin aluksi rukoushuoneeksi, missä ei saanut jakaa ehtoollista eikä suorittaa konfirmaatioita. Jumalanpalveluksia sitä vastoin voitiin pitää. Saarnastuolia ei vielä alkuun ollut eikä liioin urkuja, joiden virkaa toimitti urkuharmooni. Kun rakennus vihittiin käyttöön adventtisunnuntaina 1925, kirjoitti Kouvolan Sanomien toimittaja ihastuneena: ”Rakennus tekee täydellisesti kirkon vaikutuksen”. Voin hyvin kuvitella, että tämä kommentti otettiin Voikkaalla mielihyvin vastaan.

Seurakuntatalon uunilämmitys muutettiin keskuslämmitykseksi juuri ennen talvisotaa v. 1938. Samalla suoritettiin alttarin laajennus ja rakennettiin saarnastuoli. Vuonna 1959 valmistui seurakuntatalon asuntosiipi sekä tilat kirkkoherranvirastolle. Samanaikaisesti rakennettiin kellotapuli, johon tuli Tampereen Takomon valamat sähkökäyttöiset kellot.

Voikkaan rukoushuone muutettiin lopulta kirkoksi v. 1961, jolloin suoritettiin jälleen muutos- ja korjaustöitä. Tässä vaiheessa kirkkoon hankittiin Kangasalan urkutehtaan valmistamat 19-äänikertaiset mekaaniset urut. Näkyvin muutostyö oli se, että entinen alttaritaulu, jonka oli maalannut Kuusankosken seurakunnan kirkkoherra Arvi Malmivaara, siirrettiin rippukoulusaliin ja alttaritaulun tilalle arkkitehti Veikko Larkas suunnitteli uuden modernin alttaritaulun. Siinä tyhjä risti kaakelimosaiikkitaustalla kuvaa syntien sovitusta. Se muistuttaa mieliin, ettei Jeesus jäänyt ristille, vaan haudattiin ja nousi kuolleista.

Samantapainen aihe on myös kirkkoherra Malmivaaran taulussa, jonka näemme nyt tuolla vasemmalla seinällä. Maalauksessa Maria Magdalena ilmestyy Jeesukselle, joka sanoo ”Älä koske minuun, sillä en ole vielä noussut noussut isän luo”. Vanha alttaritaulu oli maalattu tunnetun renessanssiajan italialaisen taiteilijan Antonio da Correggion v. 1525 maalaaman teoksen ”Noli me tangere” mukaan. Kirkoksivihkimisen suoritti tammikuussa 1962 Mikkelin hiippakunnan piispa Osmo Alaja.

Voikkaan kirkon peruskorjaus tehtiin v. 2001 ja kirkon käyttöönsiunaamisen suoritti Mikkelin silloinen piispa Voitto Huotari. Muutostöiden yhteydessä kirkossa otettiin käyttöön kuusankoskelaisen tekstiilitaiteilijan Maija-Leena Seppälän suunnittelemat uudet kirkkoteks-

tiilit. Voikkaan kirkko on nyt suurin piirtein siinä asussaan, mihin se tuon 2000-luvun alun muutostöiden johdosta saatettiin

Arvoisa juhlaväki, pidän nyt puheessani pienen tauon ja luovutan esiintymisvuoron Nadja ja Arto Lindemanille, jotka esittävät muutamia hengellisiä lauluja.

Hyvät kuulijat

Tässä puheeni jälkimmäisessä osassa haluaisin valottaa hieman Voikkaan tehdaskylän vaiheita aina tehtaiden perustamisesta tähän päivään saakka, jolloin olemme tulleet siihen pisteeseen, että Voikkaan tehdasaluetta ei enää omista suuri metsäteollisuusyritys, vaan pieni

vantaalainen kiinteistösijoitusyhtiö.

Mutta katsotaanpa ensin tuota Voikkaan nimeä. Nuorelle polvelle Voikkaa on ollut aina Voikkaa, mutta vanhempi polvi muistaa, että tällä tehdaskylällä on ollut sellaisia nimiä kuin

Voikas, Voikka ja Voikaa. Ja kun mennään historiassa 1800-luvulle, Voikkaankoskea kutsuttiin Kyöperilänkoskeksi. Kymijoen toisella puolella, länsirannalla oleva nykyinen Kymenrannan kylä oli niin ikään nimeltään Kyöperilä, tarkennettuna Pilkanmaan Kyöperilä.

Kyöperilä-nimestä luopuivat ensimmäisenä Voikkaan tehtaan perustajat, jotka olivat ruotsin-

kielisiä. Heille Kyöperilä oli äänneasultaan hankala, joten he ottivat käyttöön Kyöperilänkosken toisen nimen eli Voikkaankosken. Tämä nimi oli merkitty asiakirjoihin ja karttoihin jo 1700-luvulla. Mutta mistä se Voikkaa-nimi oli näihin asiakirjoihin ja karttoihin tullut, jää hämärän peittoon. Yhden paikallisen tarinan mukaan kosken tuntumassa asuneet talolliset ovat kuulleet, miten ”koski voihkaa” eli vapaana ollessaan se ikään kuin huokailee, voihkii. No, selitys tämäkin, mutta ei yhtään hassumpi.

Jos tehtaan johto vierasti Kyöperilä-nimeä, niin eivät kunnallismiehet olleet sen valistuneempia. Kun Kuusankosken kunta syntyi 1921, Kyöperilän kylän vuosisatoja vanha nimi muutettiin melko mitäänsanomattomaksi Kymenrannaksi. Muutos oli sikäli harmillinen, että Kyöperilää ei tunneta paikannimenä missään muualla maassamme kuin Kuusankoskella.

Katsoin 100-vuotta vanhasta Tietosanakirjasta, joka muuten on lajissaan ensimmäinen, hakusanaa Voikaa (Voikka). Kyseisessä kohdassa, todetaan: ”Kymin Osakeyhtiön omistamat tehtaat Voikaan kosken rannalla, n. 5 km Kuusankoskelta luodepohjoiseen, Valkealan pitäjässä, nuorin Kymin Oy:n tehtaista, mutta kehittynyt jo suurimmaksi niistä ollen samalla Pohjoismaitten suurin paperitehdas.”

Kuulitte ihan oikein, Voikkaan tehdas oli tasan sata vuotta sitten jo Pohjoismaiden suurin paperitehdas ja se kehittyi senkin jälkeen hyvää vauhtia, kunnes vuodet tulivat täyteen. Näinhän sanotaan ihmisistä, mutta miksei voida sanoa tehtaistakin. Ehkei kuitenkaan voida, sillä kun vanhus nukkuu pois korkeassa iässä, pidämme sitä luonnollisena, mutta kun tehdas

häviää kartalta reilun sadan vuoden ikäisenä, se aiheuttaa monenlaisia ongelmia, erityisesti ympäristölleen, missä koetaan työpaikan menetyksiä ja muita suuria ongelmia.

Kun katsotaan Voikkaan tehdasta historiallisesta näkökulmasta, niin sen toiminta oli aikanaan suuri menestystarina. Voikkaalla oli toiminnassa eri aikoina kaikkiaan 12 paperikonetta. Viimeisimpänä käynnistyi PK 18 toukokuussa 1968. Isännöitsijä Wangel toteaa tehtaan satavuotishistoriassa, että PK 18:n valmistuminen oli hänen kaudellaan huippukohta, koska siihen koneeseen kiteytyi kaikki osaaminen, joka meillä oli kiillotetun paperin valmistuksessa. PK18 edusti myös nykyaika, sillä siellä siirryttiin ensimmäisenä ”näppituntumasta näppäin-

tuntumaan” eli otettiin käyttöön prosessitietokoneet, joita ilman ainuttakaan paperikonetta ei tänä päivänä enää pystytä hallitsemaan.

Julkisuudessa ei juurikaan ole kerrottu, että 1990-luvulla tehtaalla oli vielä kova investointi-

kuume: vuonna 1991 rakennettiin huippumoderni painehiomo ja suunniteltiin PK 18:n kone-

hallin viereen vielä suurempaa paperikonetta, joka olisi ollut nimeltään PK 19. Suunnitelmat uudesta paperikonelinjasta romuttuivat kuitenkin lopullisesti v. 1996 Kymmene Oy:n ja Yhtyneitten Paperitehtaitten eli UPM:n yhteensulautumisen jälkeen, sillä Voikkaalle kaavailtu jättikone päädyttiinkin lopulta sijoittamaan v. 1998 UPM-konsernin Rauman tehtaalle. Todettakoon, että siitä tuli samalla viimeinen suuri paperikone, joka on Suomessa käynnistetty.

Voikkaan viimeisin tehtaanjohtaja Pertti Asunmaa on kertonut, miten tehtaan jouduttua 1990-luvun alussa maailmanlaajuisen laman kouriin tehtaalla käynnistettiin poikkeuksellinen tervehdyttämisprosessi. Kaikki merkit viittasivat siihen, että toiminta tulisi jatkossakin olemaan kannattamatonta, ellei merkittävää muutosta saada aikaan. Niinpä johto ja eri henkilöstöryhmien edustajat istuivat saman pöydän ääreen ja totesivat, että tehtaan tulosta oli mahdollista parantaa, mutta se johtaisi henkilöstön osalta kipeisiin leikkauksiin. Tärkeintä asioiden läpikäynnissä olivat avoimuus ja rehellisyys. Näin päädyttiin siihen, että jouduttiin vähentämään työvoimaa runsaat 200 henkilöä. Voikkaan hyvää henkeä kuvastaa se, ettei ketään kuitenkaan irtisanottu, vaan otettiin käyttöön ns. kiertävä lomautus. Kahden seuraavan vuoden aikana tavoite saavutettiin. Tällainen yhteen hiileen puhaltaminen ei ole teollisuudessa jokapäiväinen asia. ”Mutta Voikkaalla ollaankin vahvoja niin hyvässä kuin pahassa – ja tässä tapauksessa erittäin hyvässä”, totesi Asunmaa.

Mutta vuonna 2006 voikkaalaiset joutuivat toteamaan urheilijoiden tapaan, että parhaamme yritettiin, mutta se ei riittänyt kovassa kilpailussa pärjäämiseen. UPM-konsernin johto katsoi keväällä, että pitkään tappiollisena toiminut tehdas joudutaan sulkemaan, jotta voima-

kasta ylikapasiteettia tehtaan päämarkkinoilla voidaan purkaa. Päätöksen seurauksena Voikkaalta irtisanottiin 575 työntekijää. Runsaat sata pääsi eläke- ja muitten järjestelyjen piiriin. Osa väestä löysi uutta työtä, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Monille tehtaan lopettaminen oli kova paikka, kuten arvata saattaa.

Erään muisteluksen Voikkaan suuruuden ajoilta haluaisin tähän puheeni loppuun kuitenkin kertoa. Se kertoo, ettei Voikkaan nimi tule helpolla häviämään. Elettiin vuotta 1972 ja Kymiyhtiö päätti järjestää toukokuussa komeat satavuotisjuhlat täällä Voikkaalla. Paikaksi valittiin suuri paperivarasto, joka tyhjennettiin viimeistä rullaa myöten. Tilalle nikkaroitiin kaksi kilometriä puisia pöytiä ja neljä kilometriä penkkejä. Juhliin oli kutsuttu koko silloinen yhtiön henkilökunta puolisoineen. Kun sitten torvet soittivat alkutahteja, salissa oli paikalla

7 200 henkilöä + presidentti Kekkonen, joka oli kunniavieraana. Voikkaalaiset tulivat juhlapaikalle kävellen ja kuusaalaisia kuljetti juhlajuna, koska paikoitustilaa ei autoille ollut.

Muuten kaikki olisi ollut mallillaan, mutta keväistä juhlaviikkoa varjosti peräti kolme lakkoa: bussilakko, lehdistölakko ja Alkon lakko. Näistä viimeisin eli Alkon lakko oli pääjuhlan kannalta kriittisin, koska jokaiselle juhlijalle oli varattu lounaan painikkeeksi viiden senttilit-

ran minipullo juhlaetiketillä varattua vodkaa. Lakon vuoksi pullot olivat vielä juhlapäivän aamulla visusti lukkojen takana Voikkaan Alkossa. Lukkojen avaamiseen tarvittiin peräti

Alkon hallintoneuvoston lupa ja se heltyi aivan viime tingassa. Kaksi muuta lakkoa vaikuttivat erityisesti saman viikon lopulla pidettyyn eläkeläisten juhlaan, johon odotettiin lähes 3000

vierasta. Väki oli tarkoitus kuljettaa paikalle busseilla, mutta kun ne eivät kulkeneet, juhlien järjestelytoimikunta haali suuren määrän yksityisautoja ja kaikki saatavilla olleet Pohjois-Kymenlaakson taksit tätä erikoislaatuista liikekannallepanoa hoitamaan. Lehtilakko taas vai-

kutti siihen, ettei voitu eläkeläisille ilmoittaa kuljetusmuutoksesta, mutta sanomalehdet korvasi yhtiön tiedotusosasto, joka painatti yötä myöten tiedotteita, joita sitten jaettiin joukolla eri puolille paikkakuntaa. Niinpä nekin juhlat saatiin pidettyä.

Kyseisen juhlavuoden aikana järjestettiin kaikkiaan 16 eri tilaisuutta, jotka kaikki filmattiin ja aineistosta tehtiin myöhemmin erillinen juhlafilmi. Siitä on muodostunut hyvin suosittu lyhyt-

elokuva, jota yhä edelleenkin vielä näytetään. Voikkaan paperivarastossa pidetty juhla on kuitenkin jäänyt parhaiten ihmisten mieleen. Erityistä hohtoa tälle tapahtumalle antaa se, että juhla nimettiin myöhemmin Quinnesin ennätystenkirjassa Suomen suurimmaksi lounas- tilaisuudeksi. Ennätystä on yritetty rikkoa mm. Helsingin uudessa messukeskuksessa, mihin saadaan mahtumaan runsaat 6000 henkilöä, mutta sehän ei vielä riitä ennätykseksi, sillä Voikkaalla oli samalla tilassa syömässä peräti 7 200 henkilöä – ja Kekkonen.

Pertti Paalanen
pertti.paalanen@gmail.com

Annos Mattilaa - kyläkävelyllä 2017

Mattilan Laukunkuja 5.6.2018 

Mattilassa on monia tiloja joille on anottu ja saatu sukutilakunniakirja, joista vanhin tila v 1592

sama suvun halussa.

https://www.proagria.fi/sisalto/sukutilakunniakirja-385

Sisällys:
Jussilan (Sihvolan) sukutilankunniakirja
Kotiseutu kävely Mattilassa
-Eskolan paja
-Laukunkuja nimen historia?
-Juosolan tilan Kaalinpää talo
-Ylä-Tollman
-Ala-Tollman
-Lassila
-Ympäristön Osula eli ”Pajan kauppa”
Vanhoja sanontoja Voikkaalta Valkealan murteella

Kuusankoski seuran Kotiseutu kävelyt  

8.8.2017 klo 18.00   Mattilan kylänmäki

Lähtö ent. Kossilan tallin  pihalta (Vessarinmäentie 29)

Mattilan asuttamisen alkuna on pidetty Oravan Matin kuninkaalta 1365 saamaa suojelukirjettä, jossa vahvistetaan Matin omistajuus tilalleen. Maanviljelyskylän vanhimpia tiloja on viljelty 1500-luvulta asti. Mattilan kylärakenne on 1700-luvulla poikennut muista kylistämme siinä suhteessa, ettei tänne muodostunut tiivistä kasakylää, vaan Mattila jakautui neljään taloryhmään. Näistä yksi on Kylänmäki, jossa tiet mutkittelevat taloryhmän pihojen, navettojen ja aittojen ohi ja näitä reunustavat laajat peltoaukeat sekä näkymät joelle. Vanha maalaiskylän tunnelma säilyi, koska Mattilaan 1943 laadittu rakennussuunnitelma ei nykyisen Vessarinmäentien (ent. Harjuntien) eteläpuolella toteutunut. ”Rikkaat maanviljelijät tiloineen asuttivat tien eteläpuolta ja työläiset tien pohjoispuolen ruutukaavaa.”

Eskolan paja

Ensio Sihvonen haastatteli paikkakuntalaisia ja julkaisi 1970–1980-luvuilla Kuusankosken Sanomissa paikallishistoriallista juttusarjaa. Hän kävi haastattelemassa myös Eskolan pajan seppiä. Alla oleva teksti pohjautuu tuohon haastatteluun (julkaistu xx.x. ja 7.6.1979).

Joskus 1860-luvun alussa Pilkanmaan kartanon Vähä-Eskolan torppari oli lähettänyt poikansa Johanin Oravalan kyläsepälle oppipojaksi. Noin kolmisen vuotta kestäneen oppiajan jälkeen nuori seppä oli siirtynyt Mattilan kylään Sepänmäelle rakennettuun pajaan. Todennäköisesti 1890-luvulla seutukunnan talolliset olivat pystyttäneet talkoilla tuomistaan hirsistä pajan silloiseen metsikköön, nykyisen betonitiilisen pajarakennuksen paikalle. Siinä aloitti pitkän uransa myös Sylvester Eskola (1870–1953), jonka avuksi myöhemmin tulivat hänen poikansa Arttu (s. 1902) ja Erkki (s. 1913). Alkuaikoina lähes kaikki työvälineet piti valmistaa itse. Kookas ahjon paljepuhallin oli ollut puuta ja hirvennahkaa. Jos palkeesta oli tarvittu voimakkaampaa puhallusta, niin ylösalas liikkuvalle pinnalle oli lisätty kiviä! ”Porakone” oli sellainen, että pystypuista poranvartta pyöriteltiin vaakasuoraa, langallista kaaripuuta edestakaisin liikutellen.

Eskolan pajaan tuotiin hevosia kengitettäväksi Valkealasta, Iitistä, Jaalasta, Kuusaalta ja tehtaan maatalousosastolta. Sylvester oli käynyt ajanmukaistamassa taitojaan Helsingin kengityskoulussa vuoden 1900 seutuvilla. Alussa kengät ja naulat taottiin itse. Arttu ja Erkki Eskola olivat kertoneet, että alkuvuosina osa hevosista oli ollut niin pienikokoisia, että jotkut löydetyt kengät olisivat sopineet vaikka kookkaan saappaan kantavahvikkeeksi. Talvisin sepät kiertelivät taloissa kengityspuuhissa mm. Oravalan kartanossa ja Multahovissa. Varsat olivat hankalia kengitettäviä, mutta aikuiset hevoset tiesivät mitä seppä teki. Jos hevoselle sattui ns. tyhjennysvaihe, niin talon lapset olivat olleet valmiusasemissa siivoamaan, sillä ensiksi ehtineelle oli kuulemma ollut palkkiona rekimatka joulukirkkoon. Kengitysten lisäksi sepät korjasivat hevosajoneuvojen raudoituksia, kärrinpyöriä, reenjalaksia, valmistivat hyviä viikatteita ja sirppiä, tulisijojen nurkkarautoja, pataraakkuja, yms.

Paja oli talollisten, ja sepät tavallaan heidän palveluksessaan. Isännät suorittivat kerran vuodessa tarkoin määritetyn korvauksen ennalta sovituista töistä. Joulun ja loppiaisen välipäivinä seppä sai mukaansa 5–7 kappaa ruista hevosta kohti, kapalliset ohraa, kauraa ja hernettä, pellavaa, villoja, nippu päreitä valaisuun, olkikuvon patjaa varten, lihaa ja kuorman polttopuita. Tarvittavat raudat, teräkset, yms. maksettiin suoraan rahalla.

Hirsirakenteinen paja paloi 1920-luvulla, ja välittömästi tilalle rakennettiin uusi betonitiilinen rakennus. Vuosien mittaan otettiin käyttöön sähköisiä koneita ja laitteita: porakone, ahjolle puhallin, konesaha, smirkeli, sähkö- ja kaasuhitsauslaitteet, yms. Työt muuttuivat monipuolista taitoa ja kätevyyttä vaativiksi – pääasiassa oli korjauksia, työkalujen teroittamisia ja uuttakin tehtiin mm. rakennuksille.

Pajaa vastapäätä on Erkki Eskolan kotitalo ja pajan vieressä navettarakennus, jonka päässä on heinälato. Pihassa on ollut puomi hevosten kiinnitystä varten. Yli 100-vuotias, kolmen sukupolven pajahistoria päättyi 1982.

Laukunkuja kulkee pajan nurkalta Vessarinmäentieltä Kylänmäentielle ja siitä alas jokea kohti. Mistä tulee nimi Laukunkuja? Museoamanuenssi Kimmo Seppäsen mukaan kansa on käyttänyt laukkuheinä-nimeä useammastakin kasvilajista, esim. pikku- ja isolaukusta. Näistä jälkimmäinen on suhteellisen tavallinen entisten niittymaiden jäänne. Laukkuheinä-nimeä on käytetty myös Kuusankosken seudulla harvinaisesta nurmilaukasta, jota kasvoi ainakin vielä 2011 Juosolan tilan Kaalinpään talon kalliolla ja tienpientareella. Laukku, laukkuheinä tai laukkuruoho-nimitystä on käytetty myös valkoailakista sekä peltotaskuruohosta. Näistä jälkimmäinen on tyypillinen, hyvin yleinen pelto- ja puutarhamaiden rikkakasvi, laukut taas niittymaiden ja köyhäkasvuisten piennarten heiniä. Valkoailakki on melko niukkana esiintyvä vanhan asutuksen kulttuuriseuralainen, nurmilaukka tätäkin harvinaisempi vanhan asutuksen kulttuuritulokas.

Periaatteessa mikä tahansa em. kasveista voisi olla nimenantoperusteena Mattilan Laukunkujalle, mutta Seppänen pitää todennäköisempänä, että se on alkuaan perua kansan käyttämästä hämäläismurteiden merkityksestä ’veräjä’ tai Kaakkois-Suomessa esiintyvästä laukku-sanan merkityksestä ’kuoppa’, ’lätäkkö’. Mattilan vanhat asiakirjamerkinnät nimistä ovat vuosien 1835–1841 isojakoasiakirjoista, missä esiintyvät nimet Laukunpeldo ja Laukun oja. Laukunpellon halkaisee kylätie, jota hyvin todennäköisesti ovat aikoinaan katkoneet veräjät.

Kylänmäen idyllinen maalaismaisema on muuttunut vuosien varrella. Kävelyreitillä olleiden Juosolan, Ylä- ja Ala-Tollmannin sekä Lassilan tilojen rakennuskannasta on 1970-luvulla purettu paljon vanhaa pois ja rakennettu uutta.

Juosolan tilan Kaalinpään talo

Vuoden 1655 henkikirjan mukaan Juosolan tila on ollut Erik Gyllenstiernan rälssitila ja vuoden 1739 henkikirjassa se on Karjalan rakuunarykmentin henkikomppanian ratsutilan aputila.

Tollmanni – Tollman

Tollmanin tila on ollut vuoden 1655 henkikirjan mukaan Erik Gyllenstiernan rälssitila ja vuoden 1739 henkikirjassa sen mainitaan olleen Karjalan rakuunarykmentin henkikomppanian kersantin virkatalo.

Sana Tollman = lautamies. Tollmannin tila lohkottiin Ylä- ja Ala-Tollmaniksi 1733.

Ylä-Tollman

Helge ja Aila Peipponen

Ala-Tollman

Seppo Tolman

Lassila

Lassilan tila lohkottiin kahteen osaan: ”punaiseen” ja ”valkoiseen” Lassilaan.

Ympäristön Osula eli ”Pajan kauppa”

Paikalla on ollut ainakin Heimosen kauppa ja Marttilan kauppatalo, jonka Osuuskauppa osti kalusteineen 130 000 markalla ja varaston tukkuhinnalla. Osuuskauppa Ympäristön Mattilan myymälä avattiin 7.5.1937. Vanha myymälä toimi useita kymmeniä vuosia, kunnes uusi myymälärakennus rakennettiin vanhan tilalle 1964. Myymälätoiminta päättyi ilmeisesti 1970–1980-luvun vaihteessa, mutta liikerakennus on vielä olemassa.

Kossilan tallit

Kävely päättyi Kossilan talleille. Voikkaalainen Johan David Kossila (1884–1953) oli varhaisimpia linja-autoliikennöitsijöitämme. Ennen ”matkustavaisten” kyytiin ottoa hän kuljetti tavaraa ja postia Harjun asemalta Savon radan varresta Voikkaalle. Matkustajia otettiin ensi kerran kyytiin 1923, jolloin Kossila oli ostanut ensimmäisen kuorma-autosta tehdyn Ford-linja-autonsa. Voikkaan ja Harjun aseman neljän kilometrin väli oli Johan Kossilan ensimmäinen linja-autolinja. Sen kulkuvuorot oli sovitettu Harjussa pysähtyneiden junien mukaan. Toinen linja kulki Kymijoen itäpuolta Voikkaalta Harjun, Saarennon, Jokelan ja Tornionmäen kautta Kouvolaan. Lue lisää Kossilan menestystarinasta VK 11/2012 ja 12/2013.

http://www.kuusankoskiseura.fi/?s=Kotiseutuk%C3%A4velyt

Pertti Paalanen