Eero Niinikosken puhe Voikkaan kirkossa 7.6.2019

Voikkaan kirkon ulkolaudoituksen alta paljastui pysty hirret v. 2001 kuvattuna 

https://www.tamperelainen.fi/artikkeli/235212-talotohtori-pystyhirsi-ei-kutistu

Kulttuurineuvos Eero Niinikosken 1 (6 )

puhe 7.6.2019 Voikkaan kirkossa liittyen

seurakunnan 100-vuotisjuhlavuoteen

Arvoisat voikkaalaiset, hyvät naiset ja miehet

Kun parhaillaan vietetään Kuusankosken seurakunnan riemuvuotta eli seurakunnan perustamisesta on tullut kuluneeksi 100 vuotta, minua on pyydetty kertomaan juhlavuoteen liittyen Voikkaan tehdastaajaman osuudesta seurakunnan elämään. Vaikka olen paljasjalkainen kuusaalainen, niin minulla on runsaasti yhteyksiä Voikkaaseen ja voikkaalai-

suuteen pitkältä ajalta.

Vanhimmat muistikuvat ovat 1950-luvun alusta, jolloin vanhempani omistivat liiketalon Seuratalon lähettyvillä ja äitini piti rakennuksessa ruokala-kahvilaa nimeltä Tapiola. En ollut vielä koulussa, vaan toimin tässä ravitsemusliikkeessä jonkinlaisena äitini apumiehenä. Erityisen aktiivinen olin, kun Tervolin auto toi tuoreita munkkipossuja, jotka piti laittaa esille myyntitiskiin. Ehkä siinä oli joskus hieman toisjalkaisia possuja, jotka piti panna sivuun eli

palkka tuli tällä tavalla. Samalla kun puuhastelin näitä pikkuhommia, oli kiinnostavaa kuunnella asiakkaiden tarinoita, jotka liittyivät etupäässä tehtaaseen. Välillä miehet – naisia siellä kävi harvoin – tilasivat kahvia ja munkkipossun tai pullon pilsneriä ja päiväsaikaan haluttiin tietysti oikein ruokaakin: suosikkiateria oli munamakkarapaistos, jonkinlainen hampurilaisen edeltäjä.

Kun sitten tulin v. 1969 Kymiyhtiön tiedotusosastolle töihin, jouduin jatkuvasti tekemisiin Voikkaan tehtaan kanssa joko tehdaslehden toimittajana tai varsin usein erilaisten vierasryh-

mien, koti- ja ulkomaisten, oppaana ja myöhemmin myös isäntänä. Niinpä tunsin Voikkaan tehdasalueen paremmin kuin Kymintehtaan ja Kuusanniemen alueet. Erityisen kiehtova tehtävä oli esitellä ryhmille ensin Voikkaan vanhan nelosen eli PK 14:n vuodelta 1903 ja siirtyä sen jälkeen huippumodernin uuden koneen PK 18:n valtaisaan konehalliin, joka oli valmistunut keväällä v. 1968. Kahden paperikoneen ero oli niin valtaisa, että ihmiset kerta toisensa jälkeen suorastaan ällistyivät tekniikan kehitystä. Myöhemmin olin vielä tekemässä PK-nelosesta eli PK 14:stä dokumenttielokuvaa, kun koneen päivät tulivat täyteen v. 1979. Olinpa sitten vielä puuhaamassa isännöitsijä Anders Lundin myötävaikutuksella nelosen muistomerkkiä, joka on nyt tehtaan sisällä piilossa, mutta toivottavasti tehdasalueen uusi omistaja tuo sen kansalaisten nähtäville jossakin vaiheessa.

Tässä salissa on turha sanoa, että voikkaalaiset ovat aina olleet voikkaalaisia. Sehän tiedetään, mutta muistavatko voikkaalaiset sitä, että he ovat pitkälti eri heimoakin kuin kuusaan puolen väki. Kävi aikanaan näet niin, että kun tehtaita perustettiin Kuusankosken äärelle 1870-luvun alkupuolella, sinne tarvittiin runsaasti aluksi rakennusväkeä ja myöhemmin henkilökuntaa pyörittämään uusia tehtaita. Kuusaalle väki tuli tästä lähistöltä, pääasiassa Iitistä ja Valkealasta. Kun Voikkaan tehtaita rakennettiin 25 vuotta myöhemmin, väki saapuikin pitkälti Savosta. Niinpä Voikkaasta tuli Kotkan ohella savolaisten Amerikka. Kuusaalaiset mielellään sanoivat, että tarmokkaimmat savolaiset menivät Kotkaan saakka, mutta hätäsimmät jäivät jo Voikkaalle.

Tänä päivänä on vaikea uskoa, että Kuusankosken seurakunnan perustamisessa oli Kymiyhtiöllä niinkin ratkaiseva ja tärkeä rooli kuin aikanaan oli. 1900-luvun alkupuolella tehdastaajamien väki kuului kahteen eri seurakuntaan Iittiin ja Valkealaan. Tehtaalaisten ja heidän perheenjäsentensä maallinen vaellus päättyi yleensä kirkolle, voikkaalaisten Valkealan kirkkomaahan. Yleensä tehtaalaiset tilasivat arkun tehtaalta ja viimeinen matka tapahtui myös yhtiön surusaattoon luovuttamalla hevosella. Jumalanpalveluksia pidettiin 1900-luvun alkupuolella Yrjönojan koululla ja sitten myöhemmin vuodesta 1913 alkaen erityisesti uuden paloaseman isossa salissa. Kyseisellä salilla oli paljon käyttäjiä, toiset odottelivat vuoroaan, kun toiset olivat sisällä. Kyseistä salia nimittäin käytettiin paljon muuhunkin kuin jumalanpalveluksiin.

Virallisen aloitteen Kuusankosken seurakunnan perustamisesta teki Kymiyhtiö toimitusjohtajansa Gösta Björkenheimin johdolla v. 1914. Uuteen seurakuntaan oli tarkoitus liittää osia sekä Iitin että Valkealan vanhoista emäseurakunnista, mutta erityisesti valkealaiset vastustivat hanketta jyrkästi, koska pelkäsivät verotulojen vähentymistä ja sen aiheuttamia

supistuksia oman seurakunnan talouteen. Kyseiset emäseurakunnat kuuluivat eri hiippakun-

tiin ja niiden kummankaan tuomiokapitulit eivät kannattaneet uuden teollisuusseurakunnan perustamista. Yhtenä syynä heillä oli se, että uuden seurakunnan perustamisen saattoi vanhan kirkkolain mukaan panna vireille vain seurakunta, piispa tai tuomiokapituli. Ja nyt oli asialla yksityinen osakeyhtiö.

Lopulta asian otti ratkaistavakseen Suomen arvovaltainen senaatti, joka päätti vastoin seura-kuntien ja tuomiokapitulien kantaa, antaa päätöksen Kuusankosken seurakunnan perustamisesta 28. joulukuuta 1917. Samalla senaatti edellytti, että Kymiyhtiö luovuttaa omistamansa hautausmaan ilmaiseksi seurakunnalle sekä järjestää liikenteen Kymijoen yli,

tämä tarkoitti lauttaliikennettä, sekä suorittaa tulevan kirkon ja pappilan rakennuskustan-

nuksista huomattavan summan. Todettakoon, että senaatin päätöksen vaikutti paitsi Kymiyh-

tiön huomattava taloudellinen tuki, myös se, että jos seurakunta olisi perustettu seurakuntien ja tuomiokapitulien lausuntojen perusteella, yhtiön anomus olisi johtanut pienen tynkäseurakunnan syntymiseen, johon olisi kuulunut vain neljännes tehdasyhdyskuntien väestöstä.

Senaatin päätökseen reagoivat kielteisesti ensin voikkaalaiset heti uudenvuoden jälkeen 1918 Hankkeen vastustajat epäilivät Kymiyhtiön motiiveja asiassa ja pitivät uuden seurakunnan perustamista tarpeettomana. Voikkaalla oli kuitenkin myös toisenlaisia näkemyksiä, joiden mukaan Voikkaalle toivottiin jumalanpalvelusta joka sunnuntaiksi. Sisällissodan puhkeaminen pysäytti nämä hankkeet ja asia otettiin uudelleen esille vasta sodan päätyttyä toukokuun lopussa 1918. Neuvottelujen tuloksena Voikkaalle saatiin saman vuoden syksyllä oma pappi Niilo Mustala, josta tuli samalla koko seurakunnan ensimmäinen pappismies.

Jumalanpalvelusten ja oman papin saaminen tehdasyhdyskuntaan oli voikkaalaisille tärkeä asia, mutta Voikkaalle toivottiin lisäksi omaa seurakuntataloa ja pappilaa. Kun seurakuntataloa ryhdyttiin 1920-luvun alkupuolella suunnittelemaan, tarttuivat kuusaalaiset vuorostaan asiaan ja tahtoivat, ettei seurakuntatalo saanut muistuttaa kirkkoa: kirkko oli nimittäin kuusaalaisten mielestä Kuusaalla. Näin muisteli Kuusankosken Seurakuntatervehdyksessä v. 1959 vahva voikkaalainen vaikuttaja talousneuvos Yrjö Suhonen, joka kävi vuoden 1917 alkupuolella pastori Sireniuksen kanssa neuvottelemassa senaatin virkamiesten kanssa uuden seurakunnan perustamiseen liittyvistä kysymyksistä. Samassa haastattelussa hän mainitsi, että jo tuolloin Voikkaalla oli myös sitä henkeä, että Voikkaa olisi saatava omaksi seurakunnaksi. Tämä ajatus heräsi uudelleen eloon 1950-luvun

lopulla, jolloin voikkaalaiset halusivat saada oman seurakunnan. Hanketta tuki sekä Mikkelin piispa Simojoki että Kymiyhtiön silloinen paikallisjohtaja paroni Cedercreutz. Syystä tai toisesta ajatuksesta kuitenkin luovuttiin vähin äänin.

Voikkaan seurakuntatalo, eli tämä sama rakennus, missä parhaillaan olemme, valmistui vuoden 1925 aikana rakennusmestari Wolmar Forsbergin piirustusten mukaan. Rakennuksen kiviperusta tehtiin Kymiyhtiön toimesta ja kivet tuotiin Kuusankosken kirkon paikalla olleesta kivilouhoksesta. Punahonkaiset rakennushirret tuotiin puolestaan Pohjanmaalta saakka, mutta laudat löytyivät lähempää Elimäeltä. Rakennustyyli on vanhimman pohjalaisen sauvakirkko-tyylin mukainen. Se tarkoittaa, että rakennuksen hirret on asetettu pystyyn.

Pyörökaari-ikkunat valmistettiin Kymiyhtiön puusepänverstaalla. Uutta rakennusta kutsuttiin aluksi rukoushuoneeksi, missä ei saanut jakaa ehtoollista eikä suorittaa konfirmaatioita. Jumalanpalveluksia sitä vastoin voitiin pitää. Saarnastuolia ei vielä alkuun ollut eikä liioin urkuja, joiden virkaa toimitti urkuharmooni. Kun rakennus vihittiin käyttöön adventtisunnuntaina 1925, kirjoitti Kouvolan Sanomien toimittaja ihastuneena: ”Rakennus tekee täydellisesti kirkon vaikutuksen”. Voin hyvin kuvitella, että tämä kommentti otettiin Voikkaalla mielihyvin vastaan.

Seurakuntatalon uunilämmitys muutettiin keskuslämmitykseksi juuri ennen talvisotaa v. 1938. Samalla suoritettiin alttarin laajennus ja rakennettiin saarnastuoli. Vuonna 1959 valmistui seurakuntatalon asuntosiipi sekä tilat kirkkoherranvirastolle. Samanaikaisesti rakennettiin kellotapuli, johon tuli Tampereen Takomon valamat sähkökäyttöiset kellot.

Voikkaan rukoushuone muutettiin lopulta kirkoksi v. 1961, jolloin suoritettiin jälleen muutos- ja korjaustöitä. Tässä vaiheessa kirkkoon hankittiin Kangasalan urkutehtaan valmistamat 19-äänikertaiset mekaaniset urut. Näkyvin muutostyö oli se, että entinen alttaritaulu, jonka oli maalannut Kuusankosken seurakunnan kirkkoherra Arvi Malmivaara, siirrettiin rippukoulusaliin ja alttaritaulun tilalle arkkitehti Veikko Larkas suunnitteli uuden modernin alttaritaulun. Siinä tyhjä risti kaakelimosaiikkitaustalla kuvaa syntien sovitusta. Se muistuttaa mieliin, ettei Jeesus jäänyt ristille, vaan haudattiin ja nousi kuolleista.

Samantapainen aihe on myös kirkkoherra Malmivaaran taulussa, jonka näemme nyt tuolla vasemmalla seinällä. Maalauksessa Maria Magdalena ilmestyy Jeesukselle, joka sanoo ”Älä koske minuun, sillä en ole vielä noussut noussut isän luo”. Vanha alttaritaulu oli maalattu tunnetun renessanssiajan italialaisen taiteilijan Antonio da Correggion v. 1525 maalaaman teoksen ”Noli me tangere” mukaan. Kirkoksivihkimisen suoritti tammikuussa 1962 Mikkelin hiippakunnan piispa Osmo Alaja.

Voikkaan kirkon peruskorjaus tehtiin v. 2001 ja kirkon käyttöönsiunaamisen suoritti Mikkelin silloinen piispa Voitto Huotari. Muutostöiden yhteydessä kirkossa otettiin käyttöön kuusankoskelaisen tekstiilitaiteilijan Maija-Leena Seppälän suunnittelemat uudet kirkkoteks-

tiilit. Voikkaan kirkko on nyt suurin piirtein siinä asussaan, mihin se tuon 2000-luvun alun muutostöiden johdosta saatettiin

Arvoisa juhlaväki, pidän nyt puheessani pienen tauon ja luovutan esiintymisvuoron Nadja ja Arto Lindemanille, jotka esittävät muutamia hengellisiä lauluja.

Hyvät kuulijat

Tässä puheeni jälkimmäisessä osassa haluaisin valottaa hieman Voikkaan tehdaskylän vaiheita aina tehtaiden perustamisesta tähän päivään saakka, jolloin olemme tulleet siihen pisteeseen, että Voikkaan tehdasaluetta ei enää omista suuri metsäteollisuusyritys, vaan pieni

vantaalainen kiinteistösijoitusyhtiö.

Mutta katsotaanpa ensin tuota Voikkaan nimeä. Nuorelle polvelle Voikkaa on ollut aina Voikkaa, mutta vanhempi polvi muistaa, että tällä tehdaskylällä on ollut sellaisia nimiä kuin

Voikas, Voikka ja Voikaa. Ja kun mennään historiassa 1800-luvulle, Voikkaankoskea kutsuttiin Kyöperilänkoskeksi. Kymijoen toisella puolella, länsirannalla oleva nykyinen Kymenrannan kylä oli niin ikään nimeltään Kyöperilä, tarkennettuna Pilkanmaan Kyöperilä.

Kyöperilä-nimestä luopuivat ensimmäisenä Voikkaan tehtaan perustajat, jotka olivat ruotsin-

kielisiä. Heille Kyöperilä oli äänneasultaan hankala, joten he ottivat käyttöön Kyöperilänkosken toisen nimen eli Voikkaankosken. Tämä nimi oli merkitty asiakirjoihin ja karttoihin jo 1700-luvulla. Mutta mistä se Voikkaa-nimi oli näihin asiakirjoihin ja karttoihin tullut, jää hämärän peittoon. Yhden paikallisen tarinan mukaan kosken tuntumassa asuneet talolliset ovat kuulleet, miten ”koski voihkaa” eli vapaana ollessaan se ikään kuin huokailee, voihkii. No, selitys tämäkin, mutta ei yhtään hassumpi.

Jos tehtaan johto vierasti Kyöperilä-nimeä, niin eivät kunnallismiehet olleet sen valistuneempia. Kun Kuusankosken kunta syntyi 1921, Kyöperilän kylän vuosisatoja vanha nimi muutettiin melko mitäänsanomattomaksi Kymenrannaksi. Muutos oli sikäli harmillinen, että Kyöperilää ei tunneta paikannimenä missään muualla maassamme kuin Kuusankoskella.

Katsoin 100-vuotta vanhasta Tietosanakirjasta, joka muuten on lajissaan ensimmäinen, hakusanaa Voikaa (Voikka). Kyseisessä kohdassa, todetaan: ”Kymin Osakeyhtiön omistamat tehtaat Voikaan kosken rannalla, n. 5 km Kuusankoskelta luodepohjoiseen, Valkealan pitäjässä, nuorin Kymin Oy:n tehtaista, mutta kehittynyt jo suurimmaksi niistä ollen samalla Pohjoismaitten suurin paperitehdas.”

Kuulitte ihan oikein, Voikkaan tehdas oli tasan sata vuotta sitten jo Pohjoismaiden suurin paperitehdas ja se kehittyi senkin jälkeen hyvää vauhtia, kunnes vuodet tulivat täyteen. Näinhän sanotaan ihmisistä, mutta miksei voida sanoa tehtaistakin. Ehkei kuitenkaan voida, sillä kun vanhus nukkuu pois korkeassa iässä, pidämme sitä luonnollisena, mutta kun tehdas

häviää kartalta reilun sadan vuoden ikäisenä, se aiheuttaa monenlaisia ongelmia, erityisesti ympäristölleen, missä koetaan työpaikan menetyksiä ja muita suuria ongelmia.

Kun katsotaan Voikkaan tehdasta historiallisesta näkökulmasta, niin sen toiminta oli aikanaan suuri menestystarina. Voikkaalla oli toiminnassa eri aikoina kaikkiaan 12 paperikonetta. Viimeisimpänä käynnistyi PK 18 toukokuussa 1968. Isännöitsijä Wangel toteaa tehtaan satavuotishistoriassa, että PK 18:n valmistuminen oli hänen kaudellaan huippukohta, koska siihen koneeseen kiteytyi kaikki osaaminen, joka meillä oli kiillotetun paperin valmistuksessa. PK18 edusti myös nykyaika, sillä siellä siirryttiin ensimmäisenä ”näppituntumasta näppäin-

tuntumaan” eli otettiin käyttöön prosessitietokoneet, joita ilman ainuttakaan paperikonetta ei tänä päivänä enää pystytä hallitsemaan.

Julkisuudessa ei juurikaan ole kerrottu, että 1990-luvulla tehtaalla oli vielä kova investointi-

kuume: vuonna 1991 rakennettiin huippumoderni painehiomo ja suunniteltiin PK 18:n kone-

hallin viereen vielä suurempaa paperikonetta, joka olisi ollut nimeltään PK 19. Suunnitelmat uudesta paperikonelinjasta romuttuivat kuitenkin lopullisesti v. 1996 Kymmene Oy:n ja Yhtyneitten Paperitehtaitten eli UPM:n yhteensulautumisen jälkeen, sillä Voikkaalle kaavailtu jättikone päädyttiinkin lopulta sijoittamaan v. 1998 UPM-konsernin Rauman tehtaalle. Todettakoon, että siitä tuli samalla viimeinen suuri paperikone, joka on Suomessa käynnistetty.

Voikkaan viimeisin tehtaanjohtaja Pertti Asunmaa on kertonut, miten tehtaan jouduttua 1990-luvun alussa maailmanlaajuisen laman kouriin tehtaalla käynnistettiin poikkeuksellinen tervehdyttämisprosessi. Kaikki merkit viittasivat siihen, että toiminta tulisi jatkossakin olemaan kannattamatonta, ellei merkittävää muutosta saada aikaan. Niinpä johto ja eri henkilöstöryhmien edustajat istuivat saman pöydän ääreen ja totesivat, että tehtaan tulosta oli mahdollista parantaa, mutta se johtaisi henkilöstön osalta kipeisiin leikkauksiin. Tärkeintä asioiden läpikäynnissä olivat avoimuus ja rehellisyys. Näin päädyttiin siihen, että jouduttiin vähentämään työvoimaa runsaat 200 henkilöä. Voikkaan hyvää henkeä kuvastaa se, ettei ketään kuitenkaan irtisanottu, vaan otettiin käyttöön ns. kiertävä lomautus. Kahden seuraavan vuoden aikana tavoite saavutettiin. Tällainen yhteen hiileen puhaltaminen ei ole teollisuudessa jokapäiväinen asia. ”Mutta Voikkaalla ollaankin vahvoja niin hyvässä kuin pahassa – ja tässä tapauksessa erittäin hyvässä”, totesi Asunmaa.

Mutta vuonna 2006 voikkaalaiset joutuivat toteamaan urheilijoiden tapaan, että parhaamme yritettiin, mutta se ei riittänyt kovassa kilpailussa pärjäämiseen. UPM-konsernin johto katsoi keväällä, että pitkään tappiollisena toiminut tehdas joudutaan sulkemaan, jotta voima-

kasta ylikapasiteettia tehtaan päämarkkinoilla voidaan purkaa. Päätöksen seurauksena Voikkaalta irtisanottiin 575 työntekijää. Runsaat sata pääsi eläke- ja muitten järjestelyjen piiriin. Osa väestä löysi uutta työtä, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Monille tehtaan lopettaminen oli kova paikka, kuten arvata saattaa.

Erään muisteluksen Voikkaan suuruuden ajoilta haluaisin tähän puheeni loppuun kuitenkin kertoa. Se kertoo, ettei Voikkaan nimi tule helpolla häviämään. Elettiin vuotta 1972 ja Kymiyhtiö päätti järjestää toukokuussa komeat satavuotisjuhlat täällä Voikkaalla. Paikaksi valittiin suuri paperivarasto, joka tyhjennettiin viimeistä rullaa myöten. Tilalle nikkaroitiin kaksi kilometriä puisia pöytiä ja neljä kilometriä penkkejä. Juhliin oli kutsuttu koko silloinen yhtiön henkilökunta puolisoineen. Kun sitten torvet soittivat alkutahteja, salissa oli paikalla

7 200 henkilöä + presidentti Kekkonen, joka oli kunniavieraana. Voikkaalaiset tulivat juhlapaikalle kävellen ja kuusaalaisia kuljetti juhlajuna, koska paikoitustilaa ei autoille ollut.

Muuten kaikki olisi ollut mallillaan, mutta keväistä juhlaviikkoa varjosti peräti kolme lakkoa: bussilakko, lehdistölakko ja Alkon lakko. Näistä viimeisin eli Alkon lakko oli pääjuhlan kannalta kriittisin, koska jokaiselle juhlijalle oli varattu lounaan painikkeeksi viiden senttilit-

ran minipullo juhlaetiketillä varattua vodkaa. Lakon vuoksi pullot olivat vielä juhlapäivän aamulla visusti lukkojen takana Voikkaan Alkossa. Lukkojen avaamiseen tarvittiin peräti

Alkon hallintoneuvoston lupa ja se heltyi aivan viime tingassa. Kaksi muuta lakkoa vaikuttivat erityisesti saman viikon lopulla pidettyyn eläkeläisten juhlaan, johon odotettiin lähes 3000

vierasta. Väki oli tarkoitus kuljettaa paikalle busseilla, mutta kun ne eivät kulkeneet, juhlien järjestelytoimikunta haali suuren määrän yksityisautoja ja kaikki saatavilla olleet Pohjois-Kymenlaakson taksit tätä erikoislaatuista liikekannallepanoa hoitamaan. Lehtilakko taas vai-

kutti siihen, ettei voitu eläkeläisille ilmoittaa kuljetusmuutoksesta, mutta sanomalehdet korvasi yhtiön tiedotusosasto, joka painatti yötä myöten tiedotteita, joita sitten jaettiin joukolla eri puolille paikkakuntaa. Niinpä nekin juhlat saatiin pidettyä.

Kyseisen juhlavuoden aikana järjestettiin kaikkiaan 16 eri tilaisuutta, jotka kaikki filmattiin ja aineistosta tehtiin myöhemmin erillinen juhlafilmi. Siitä on muodostunut hyvin suosittu lyhyt-

elokuva, jota yhä edelleenkin vielä näytetään. Voikkaan paperivarastossa pidetty juhla on kuitenkin jäänyt parhaiten ihmisten mieleen. Erityistä hohtoa tälle tapahtumalle antaa se, että juhla nimettiin myöhemmin Quinnesin ennätystenkirjassa Suomen suurimmaksi lounas- tilaisuudeksi. Ennätystä on yritetty rikkoa mm. Helsingin uudessa messukeskuksessa, mihin saadaan mahtumaan runsaat 6000 henkilöä, mutta sehän ei vielä riitä ennätykseksi, sillä Voikkaalla oli samalla tilassa syömässä peräti 7 200 henkilöä – ja Kekkonen.

Pertti Paalanen
pertti.paalanen@gmail.com