Muistitietoja Voikkaan tehtaan perustamisajoilta ja vähän myöhemmältäkin ajalta

Kymin OyVoikkaan tehtaan  jalkapalloilijoita Klubin kentällä 

Muistitietoasiakirjan kopion oli tallentanut voikkaalainen Onni Tujunen

(Puhtaaksikirjoittanut Niina Heikkilä, Onni Tujusen tyttären Ritvan tytär keväällä 2018)

Muistitietoja Voikkaan tehtaan perustamisajoilta ja vähän myöhemmältäkin ajalta

Muistelijana tekstin kirjoittaja fil.maist. Viki Vesanen synt. Kuusankosken Hirvelässä maanviljelijä Taneli Vesasen poikana 11.1.1887.

- Tehnyt talon töitä syksyyn 1906, jolloin meni kansaopistoon

- Ylioppilas v. 1910, fil.kand. v. 1914, maisteri v. 1917

- Ollut kansanopiston johtajana v. 1915 - 1916

- Sen jälkeen SOK:n palveluksessa eläkkeelle siirtymiseensä asti, mikä tapahtui vuoden 1952 lopussa

- Sen jälkeen kirjoittanut SOK:n 50-vuotishistoriikin.

- Nykyisin (v. 1961) oloneuvoksena ollessa on ollut aikaa kirjoitella tämän kaltaisia muistelmia. Ne alkavat Hirvelän kylästä, mutta jatkuvat Voikkaaseenkin, jonka perustamisvaiheet hyvin muistan ja jonka eräisiin perheisiin tutustuin viedessäni kansakoulusta päästyäni niihin maitoa, ensin talvisin kelkalla, kesäisin käsikärryillä ja vuodesta 1904 hevospelillä.

- Toivon muistelmistani Hirvelän osalta olevan jotakin hyötyä, sillä kuuluuhan se nyt Kuusankosken kauppalaan.

Viki Vesanen

28.10.1961

osoite: Mannerheimintie 47 A 19, Helsinki, Töölö

************************************

Hirvelän kylä

Valkealan pitäjän 186:sta kokonaistalosta oli Hirvelässä kaksi. Hirvi nro 11 ja Tantar nro 14. Kumpikin näistä kokonaistaloista oli 1800-luvun alkupuolella toimitetussa isossajaossa jaettu neljään osaan. Siten syntyneistä osataloista oli Hirvin numeron taloja Kymijoen rannan puolella kolme, rannasta päin lukien seuraavat: Vähätupa, Suurtupa ja Naapuri. Neljäs oli maantien ja Sompasenjärven puolivälin maissa ja sitä nimitettiin entisen isännän Taavin mukaan Taavilaksi. Naapurin talosta seuraava talo oli Tanttarin numeroon kuuluva Heikkilä ja siitä jonkin matkan päässä maanteille päin talo, jota sanottiin sen jo kuolleen isännän nimen mukaan Nataksi, mutta myös hänen leskensä nimen mukaan Leskeksi. Ja kun leski sitten meni v. 1901 uudelleen naimisiin, nimitettiin taloa uuden miehen sukunimen mukaan Ulaseksi. Tanttarin taloista oli Eerola myös Kymijoen puolella, mutta kylästä erillään peltoaukeaman eteläpuolella. Neljä näistä taloista oli Savo maantien Sompasen puolella.

Varsinaisen taloryhmän muodostivat viisi ensiksi mainittua taloa, joista Naapuri ja Suurtupa olivat niin lähekkäin, että vain kapea kuja erotti ne toisistaan. Viimeksi mainitun nimi johtui todella suuresta tuvasta. Sille veti vertoja vain kaksi muuta taloa Valkealassa, Mäkelä Oravalan rantakulmalla ja toinen muistaakseni Anttilassa. Nämä talot olivat kaikki harmaita ja samantyylisiäkin. Niissä oli kaikissa tupa ja kaksi kamaria sekä toisessa keittiö, paitsi suurtuvassa Heikkilässä ja Leskellä, joissa tuvan ja kamarin välillä oli vain avonainen läpikulkukäytävä. Maalattuja kylän taloista oli vain Taavila, jota tehtaan rakennusaikana ruvettiin isännän nimen mukaan kutsumaan Vesaseksi, ja Eerola.

Näiden kahdeksan maatalon lisäksi kylässä oli vielä viisi itsellisten rakennusta. Töyrynlienan (leski Leena Tanttarin) punaiseksi maalattu pienen tuvan ja vielä pienemmän kamarin käsittävä rakennus lähellä maantien ja kylätien ristiä. (Omistaa nykyisin Leenan tyttärenpoika Ilmari Taavila.) Vähätuvan Eljaksen talosta lähteneiden poikien Aatami ja Sylvester Hirvin pienet asuinrakennukset, edellinen Huijumäen takana, jälkimmäinen Lesken Saukonarvon pellon ulkorajalla. Neljäs oli Eemeli Hirvin pieni rakennus Savontalon takana ja viides kylästä erillään Huonmäen päällä, jonka kaksi pientä tupaa ja niiden välissä porstua sekä sen päässä pieni huone, joka tehtaan rakentamisaikana kunnostettiin asuttavaksi. Se säilyi harmaana vuosikymmeniä, mutta on nykyisin saanut punaista verhokseen. Siinä asui Antti Hinkkuri Liina-vaimonsa ja lastensa kanssa, joita syntyi runsaasti, mutta joista useimmat kuolivat. Kansan suussa tämän talon nimi on Töttörö. (Töttörön Antti ja Liinu/Liina, O Tujusen huom.)

Vuonna 1896 kylän kaksi taloa jaettiin. Vähäntuvan vanhoista isäntäveljeksistä Eljas antoi osuutensa, johon tuli kuulumaan vanhan kotitalon pellot ja muu Sompasen tälläpuolen oleva vähäinen maakaistale maantiehen asti ja melkein puolet Sompasen takaisista maista, Aatami pojalleen. Taneli antoi Sompasen takaisen osan Eljas ja Taavi Hirvi nimiselle pojalleen. Suurtupa jaettiin kolmeen osaan. Kotipaikalle jäi Stiina Hirvin avioton poika Sylvester, joka sai puoli taloa, äitinsä osuuden ja vähän aikaisemmin kuolleen Anna-tätinsä osuuden. Eljas-veli antoi neljännesosuutensa Eemeli Hirville ja Eerikki tyttärelleen Marjasoville ja tämän miehelle Sylvester Rastaalle. Nämä kumpaisetkin muuttivat Sompasen taa Verkkosuolle, vanhukset vaimoineen menivät heidän mukanaan. Kotipelloista Sylvester Hirvi sain 2/3 sillä ennen jakoa omistajat myivät Rudolf Elvingille Hirvelän kohdalla Kymijoen saaressa olevan Suurentuvan osuuden 2400 markalla ja käyttivät ne talon velkojen maksuun.

Syksyllä 1895 Heikkilän talo vaihtoi omistajaa. Sylvester Hirvi lunasti vaimonsa Leenamarjan sisarelta ja tämän puuskaksi tulleelta mieheltä Aatami Pyötsiältä, talon kokonaan nimiinsä. Pyötsiä oli ensin vuoden Savontalossa renkinä ja meni sitten tehtaan töihin.Vuonna 1905 leskeksi jäänyt Leenamarja myi talon, mutta ostaja myi kohta suurimman osan taloa Eerolan isännälle Eljas tanttarille, Sydänmaan niityn Savon isännälle Sylvester Tanttarille ja toisen kotipellon voikkaalaiselle hervosajoja toimittavalle Herralalle (jonka talo oli Voikkaalta Mattilaan menevän tien ja siitä Simolan ja Sipilän taloihin eroavan tien kulmauksessa). Vuonna 1905 myös Naapurin isäntä Taneli Hirvi myi talonsa Taneli Vesalalle,

Niin Hirvelän kylä, joka niihin asti oli pysynyt muuttumattomana, joutui muutosten alaiseksi. Kaksi sen taloa lakkasi itsenäisenä olemasta ja kaksi olivat pienentyneet. Se oli tietenkin tahtaan vaikutusta ainakin osittain, sillä nyt talonsa myyjä ja hänen lapsensa voivat saada työtä tehtaasta. Siihen asti oli ollut saatavissa vai tukinuittoa kesän aikana.

Tehtaalaisten asuntotaloja alkoi ilmestyä Hirvelään kohta tehtaan valmistusaikana. Ensimmäisiä oli Taavi Hasun talo, jonka hän muutti Oravalan Nuujan kylästä Eerolan maalle vastapäätä Töttöröä, tien toiselle puolelle. Siitä tehtaalle päin eräs vanha pariskunta rakensi talonsa jonka sitten verraten pian osti suutari Virolainen ja rakensi siihen lisää. Niiden väliin vähän myöhemmin tuli Hurmalaisen talo. Jo sitä ennen v. 1898 Taavi Hirvi, joka oli myynyt talo-osuutensa veljelleen Eljakselle ja nainut Sylvester Hirvin tyttären, oli rakentanut appensa maalle vähän kylään päin Töttöröstä ja tien samalle puolen asuintalonsa. Sen paikka jyrkältä kallion kielekkeellä oli uhkaava, sillä nykyisin siinä kasvavia ja sitä suojaavia puita ei ollut. Huolestuneina ihmiset sanoivatkin, että sieltähän pikkulapset putoilevat alas. Mutta siihen nuori vaimo oli vastannut, että ”ei myö lapsii tehläkkäh”. Niitä tuli ainakin kaksi eikä kumpainenkaan niistä pudonnut. Samoihin aikoihin kun Taavi Hirvi, myös Töyryn Lienan vävy Taavi Taavila rakensi itselleen talon Savontalon maalle lähelle entistä Sylvester Hirvin taloa, jonka nyt omisti Pulkka-niminen mies.

Ja 1900-luvun puolella tehtaalaisten asuntoja tuli Hirvelään yhä lisää. Niitä rakennettiin Huonmäkeen tien kahta puolta ja Hirvelän varsinaiselle kyläalueellekin, Ulasen pohjoispuolelle Huijamäelle ja maatien kymenpuoleiseen varteen sekä Eerolan maalle Virtakiven suuntaan. Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa kylän ulkonäkö oli sen vuoksi paljon muuttunut, Ja vielä enemmän maisema oli muuttunut lähempänä tehdasta. Ennen tehtaan perustamista se oli ollut metsäseutua. Asutusta oli vain lähellä koskea vähän. Kun oli noustu Oravalasta ja Mattilasta tulevien teiden yhtymäkohdasta alkava mäki ja kuljettu jonkin matkaa koskelle päin, oli tien vasemmalla puolella ensin Mannisen kauppa, sitten räätäli Kossilan talo, sitten Sipilän talo, joka omisti koskenrannan ja lopuksi aivan partaalla kaksi harmaata myllyä, Oravalaisten mylly pohjoispuolella ja kohta siitä kosken alajuoksuun päin mattilalaisten mylly. Jos taas kulki Hirvelästä Mattilaan päin, ei ennen räätäli Kauppia, seppä Eskolaa ollut kuin Tienhaaran tokon talo siinä missä se yhtä vielä on ihan kun maahan juurtuneena siinä kohtaa, missä Hirvelästä tuleva tie yhtyy Mattilasta Voikkaalle menevään tiehen. (Paikalla on nykyisin KOP - Onni Tujusen huom.) Maantien alapuolella vastapäätä apteekkia, metsää tälläkin matkalla näki runsaasti, mutta ei muuta, kuitenkin sentään vähän Mattilan kyläläisten kotiniittyjä puiden välistä.

Tehtaalaisten asunto-olot

Kun Voikkaan tehdasta syksyllä 1896 alettiin rakentamaan, ei rakennuspaikan lähettyvillä ollut työväelle asuntoja, sillä Sipilän talokin purettiin ja vietiin Virtakiveen, jossa se uudelleen rakennettiin tehtaan perustajan, Rudolf Elvingin asunnoksi niiksi päiviksi, jolloin hän oli käymässä Voikkaalla. Rakennustyöväen oli haettava itselleen asunnot lähikylistä. Monessa talossa heitä asuikin, nukkuen ensimmäisenä talvena tupien lattialle tehdyllä yhteisellä olkisijalla, kesällä talliparvella ja aitoissa. Tämän rakennusvaiheen työväki oli jotenkin yksinomaisesti perheettömiä tai sellaisia perheellisiä, jotka olivat jättäneet perheensä kotipaikkakunnalleen. Tunnelin valmistuttua ja rakennustöiden loputtua useimmat niissä työskennelleissä muuttivat pois paikkakunnalta, mutta osa saatuaan toimen tehtaalta jäi pysyvästi Voikkaalle ja sen ympäristöön. Perheellistenkin täytyi aluksi asua ympäristön talollisten kamarissa. Niissä ei ollut hellaa, tavallinen kakluuni vain, ei komeroita, kaappeja eikä hyllyjä. Ahtaita ne lapsiperheiden asunnoksi myös olivat, mutta toimeen niissä tultiin, oltiinpa tyytyväisiäkin. Se johtui siitä, että asujat olivat saapuneet yhtä vaatimattomista ehkä vieläkin alkeellisemmista oloista, Savosta ja muualta sisämaasta. jossa olivat asuneet loisina talojen tuvan nurkkapuolessa, ehkä saunoissakin ja parhaimmissakin tapauksissa pienissä mökkipahasissa, joissa ei myöskään ollut minkäänlaisia mukavuuksia. Omassa vuokrakasarmissa asuminen tuntui silloin entiseen verraten askelelta parempaan päin.

Sikäli kuin mahdollisuuksia tarjoutui muutettiin kuitenkin talojen kamareista lähemmäs tehdasta asumaan. Vain kylien itsellismiehet asuivat tehtaan töihin siirryttyäänkin entisissä asunnoissaan aina Aholassa asti, vaikka matkaa sinne tulikin yli 4 km. Uusiakin asuintaloja rakennettiin yhtä kauas, sillä monet pitivät kotikylänsä väljää asumistapaa tehtaanseudun talojen tiheyttä parempana. Ei vain miehet vaan tehtaantyössä käyvät neitosetkin marssivat illoin aamuin tuon matkan. Terveelliseltä kannalta se olikin hyvä. Kohta tehtaan aloitettua toimintansa eräät talojen tyttäret, jotka olivat siirtyneet sinne työhön, muuttivat myös tehtaalle asumaan ehkä pääasiassa sen vuoksi, että saivat pitää itse koko palkkansa. Kotona asuessa olisi vaikeaa kieltäytyä käyttämästä sitä niukoissa varoissa elävän kotiväen tarpeisiin.

Tehtaan lähettyville rakennettiin alusta pitäen vilkkaasti, sillä asunnoista oli puute. Eräs lapsiperhe asui alkuaikoina rinteeseen kaivetussa maakuopassa. Tehdas rakensi taloja toimihenkilöitä ja työväkeään varten. Ensimmäinen niistä oli Riitalan kasarmi koskelle menevän tien pohjoispuolella. Nimensä se sai siitä, että kaksi vaimoihmistä oli sen piirissä rakennusvaiheen aikana riidellyt. Siitä tuli työväen asuntotalo. Melkein vastapäätä, entisen Sipilän talon paikalle rakennettiin asuintalo tehtaan toimihenkilöitä varten. Kun sitä rakennettaessa ei riidelty, se sai nimekseen Rauhala. Muitakin rakennuksia toimihenkilöitään varten tehdas rakensi sitä mukaa kun kerkisi ja tarve vaati.

Tehtaalaisten oma-aloitteinen rakennustoiminta oli myös vilkasta. Tontteja vuokrattiin lähinnä Simolan ja Sipilän talojen mailta ja rakennettiin enimmäkseen pieniä asuintaloja, joissa oli kaksi huonetta, niistä toinen kamari, toinen hellahuone, jota käytettiin sekä keittiönä että asuinhuoneena. Mutta rakennettiin myös joitakin sellaisia taloja, joissa oli vain yksi huone ja sellaisiakin, joissa oli kolme, jopa useampiakin huoneita. Mutta ne eivät tulleet kaikki perheen omaan käyttöön, vaan niitä vuokrattiin, minkä vuoksi niissä alun perin oli hella joka huoneessa keittämistä varten.

Eräät yritteliäät miehet rakensivat tehdasseuduille taloja yksinomaan niiden vuokraamista varten. Esimerkiksi Hirvelästä Voikkaalle tulevan tien varteen, siihen kohtaan missä se alkaa laskeutua Mattilasta Voikkaalle johtavaan tiehen yhtyäkseen, rakennettiin useita huoneita käsittävä vanha rakennus uudelleen, jota sen pituuden vuoksi nimitettiin ”tavarajunaksi”. Se pysyi siinä vuodesta toiseen alkuperäisessä alkeellisuudessaan, mutta asukkaita siinä oli, sillä tuohon aikaan ei oltu nirsoja. Savon talon isäntä rakennutti talon uusista hirsistä, joka hän sitten myi kauppias Kirjalaiselle, ja sen jälkeen vielä entisen viereen toisen asuntotalon. Hänen appensa Manu Vilkki, joka oli myynyt talonsa, ei viettänyt aikaansa vain joutilaan levossa, vaan osteli vanhoja rakennuksia ja rakennutti niistä vuokrataloja Voikkaalle. Niistä tuli hyvin vaatimattomia sekä ulkoa että sisältä päin Ainoa mukavuus niissä oli hella. Mutta kyllä niihin asukkaita tuli. Eivätkä ne paljon eronneet niistä, joita tehtaalaiset itse omiksi tarpeikseen rakensivat. Niitä vartenkin ostettiin jokin vaha rakennus, aitta, sauna tai mikä tahansa, ja kunnostettiin se asuinhuoneeksi tai huoneiksi. Kun Naapurin ja Heikkilän talot oli 1905 myyty naapuritaloille, niin kuin edellä on mainittu, myytiin talojen tuparakennukset voikkaalaisille, jotka niistä rakensivat useita huoneita käsittävät asuintalot. Kamarit jäivät tehtaalaisten asunnoiksi paikoilleen. Kun tuollaisista vanhoista rakennuksista valmistetut asuintalot päältä vuorattiin ja sisältä paperoitiin, niistä tuli hauskannäköisiä ja mukavantuntuisia asumuksia.

Asumistiheys oli alkuaikoina ja vielä myöhemminkin suuri. Tavallisesti perhe, vaikka sillä oli useitakin lapsia, vuokrasi vain yhden huoneen. Elintaso oli tuohon aikaan vielä niin alhainen, että se katsottiin riittävän. Saatettiinpa tähän yhteen huoneeseen ottaa vielä alivuokralaisiakin. Ahtaus oli silloin niin suuri, ettei tahdottu iltaisin löytää kaikille makuusijaa. Omakotitaloissakin, joissa oli kaksi huonetta. vuokrattiin usein toinen pienenlaiselle perheelle tai naimattomalle henkilölle.

Taloa rakennettaessa oli tavallisesti velkaannuttu ja veloista pääsemiseksi oli käytettävä tätä keinoa. Tuollaisesta asumistiheydestä johtui, että ilma yön aikana oli kovin huono, Eikä se kaikissa ollut hyvä päivälläkään. Kun vein aamuisin maitoa, jolloin työhön menneet olivat jo poistuneet, tuoksahti muutamissa asunnoissa oven avattuani öisten tuoksujen ällöttävä löyhkä. Tuulettamista ei näet pidetty tarpeellisena eikä siihen puiden säästämisen vuoksikaan ryhdytty. Mutta oli sellaisiakin asuntoja, jotka vaikuttivat siisteiltä ja joissa aamuisinkin oli vain lämpimän tuntu, vieläpä sellaisissakin kahden huoneen taloissa, joiden kamaripuolella asuin toinen pieni perhe, jonka tie ulos kävi yhteisen hellahuoneen kautta.

Ulkorakennukset olivat vähäiset, tavallisesti vain käymälä ja pieni halkovaja. Käymälöitä alkuaikoina tyhjenteli Simolan ja Sipilöiden talojen isännät. (Sonta-Simola Onni Tujusen huom.) Mutta sen jälkeen kun asukkaat ennättivät raivata talojensa tontille pienen perunamaan, he tekivät käymälän tuotteista perunan varsista ja muiden jätteiden ja roskien kanssa pienen patterin, mistä lahoontuneena tuli hyvää lannoitusainetta. Perunan lisäksi hankittiin vähän kukkiakin ja annettiin tontin reunamille kasvaa koivuja. Talojen ympäristö sai siten asutun paikan tuntua ja koko maisemakuva muuttui entistä edullisemmaksi. Rakennusvaiheen jälkeen se olikin ollut autio ja ankea. Tavallisesti näet maanvuokraaja otti siltä kaikki kasvavat puut pois ja myi ne joko rakentajalle tai jollekin muulle, jollei omaan käyttöönsä tarvinnut. Seurauksena siitä oli, että aniharvalle tontille jäi sillä ennestään kasvava puu, kaikki puut kaadettiin olivat ne sitten minkälaisia tahansa. Räätäli Kossilan tontin alakulmassa oli pieni harmaa savusauna, jota hän ei suostunut hävittämään, vaikka ei se enää sopinut asutuskaavaan ja tehdaskin oli sen läheisyyden vuoksi pyytänyt.

Kauppapuoteja

Tehdasseudun kuvaan kuului myös alusta alkaen kauppapuodit. Niitä kohosi nopeasti kuin sieniä sateen jälkeen. Mäenvierun siihen kohtaan, jossa Hirvelästä tuleva tie yhtyy Mattilasta Voikkaalle tulevaan tiehen, rakennutti talonsa ja avasi sen kulmahuoneeseen kauppapuotinsa Vihtoor Kossila (niin etunimi silloin ja alkuasukasten keskuudessa vieläkin sanotaan). Kun noustiin tehtaalle johtava tietä mäen päälle, oli vasemmalla ensin Kilkin kauppa ja samalla puolella Kirjalaisen kauppa sekä sen jälkeen entinen Mannisen kauppapuoti, jossa Saarinen oli avannut kauppansa. (Hän muutti sen myöhemmin miltei samalle kohdalle tien vastakkaiselle puolelle.) Melkein Kirjalaisen kauppaa vastapäätä oli tien toisella puolella Naukkarisen kauppa.

Kaikki kauppatalot olivat niin suuria, että kauppias perheineen ja tietääkseni apulaisineen asui niissä. Apulaisia ei ollutkaan monta, enimmäkseen yksi tai kaksi. Kaupat olivat senaikuisia sekatavarakauppoja. Puotihuoneen ikkunoissa riippui narussa joitakin näytteeksi sopivia tavaroita, se oli senaikuista liikemainontaa. Pienenlainen puotihuone ­ vain Kirjalaisen puoti oli suurempi - se oli ahdettu täyteen kaikenlaista tavaraa. Sitä oli lattialla, hyllyillä ja katossa. Katosta riippui valjaita, huopatossuja, lamppuja ja muuta sopivaa. Terveydellisiin seikkoihin ei pantu suurtakaan huomiota, enempää kauppiaan kuin ostajankaan puolelta. Sulassa sovussa toistensa kanssa oli lähekkäin kankaita. kahvia, jauhoja, tupakkaa, makeisia ja leivonnaisiakin. (Rinkeleitä ennen kaikkea - Onni Tujusen huom.)

Vähän myöhemmin Antto Kossila (Vihtoor Kossilan nuorempi veli), joka ensin oli harjoittanut putkamyyntiä, avasi kauppaliikkeen isänsä, räätäli Kossilan rakennuttamassa kauppahuoneessa *), joka liittyi hänen taloonsa jatkona maantielle päin. (Ja maantien suuntaan sitä myös oli jatkettu huoneella, jossa hänen vävynsä perheineen asui.)

*) Kauppa oli Huuskosella Kossilan jälkeen ja sitten Karjakunnalla tulipaloon asti jolloin tuhoutui. Onni Tujusen huom.

Miltei Kilkin kauppaa vastapäätä avasi kauppansa Ryssä-Simo. (Ei hän kylläkään ollut ryssä vaan suomalainen kreikkalaiskatolinen.)

(Konttiryssät, Uhtuan Simo Jaakkola, Ryssä Simon mäki, Onni Tujusen huom.)

Jaakkola harjoitti poikansa kanssa ruokatavarakauppaa, osti teuraseläimiä ja myi niiden lihaa sekä harjoitti kotona leivotun leivän myyntiä, myös joitakin työmiehiä hänellä oli ruokavieraina. Tässä mainitun mäen alla. Simolaan lähtevän tien kulmassa oli leipuriliike ja pullan sekä leivonnaisten kauppa. Näistä kauppaliikkeistä Naukkarinen lopetti toimintansa muutaman vuoden kuluttua. Kilkki ja Kossilan veljekset tekivät vararikon. Kirjalainen rupesi maanviljelijäksi vuonna 1906 tai 1907. Saarinen harjoitti kauppaansa kauimmin, vielä ensimmäisen maailmansodan aikanakin. Myös tässä mainittu leipuri lopetti liikkeensä ja samoin teki Simo Jaakkola. Hänestä poikaviikarit olivat tehneet runonpätkän, joka kuului seuraavasti:

Ryssä-Simo kun Loviisasta tuli

niin tervetultua taas,

on läskiä voita ja makkaraa,

kyllä hinnoista sovitaan.

Mutta lopettaneiden kauppojen tilalle tuli uusia liikkeitä. Niistä elinvoimaisimmaksi osoittautui Voikan Osuuskauppayhdistys, vaikka sillä alkuvuosinaan olikin vaikeuksia. Se oli Kymenlaakson ensimmäinen osuuskauppa ja aloitti toimintansa 24.4.1902. Sen jäseninä oli pääasiallisesti työväkeä, mutta myös tehtaan mestareita, joita alkuaikoina kuului hallitukseenkin. Myös ympäristön maanviljelijöitä saatiin siihen jonkin verran jäseniksi. Sen liiketila oli melko lähellä Kirjalaisen kauppaa, mutta tien toisella puolella. (Ellei se vain ollut entinen Naukkarisen kauppatalo.) Se nimi muutettiin myöhemmin Voikkaan Ouuskaupaksi ja lopuksi se yhtyi Kymintehtaalaisten Osuuskaupan kanssa Kuusankosken Osuusliikkeeksi.

Kymintehtaalaisten Osuuskauppa aloitti toimintansa 1.11.1902. Sitä perustettaessa oli tiedusteltu ensin tehtaanjohtajan kauppaneuvos Dahlströmin mielipidettä ja saatu häneltä lämmin suositus. Tämän osuuskaupan menestys oli alun pitäen jatkuvaa. Myös Kuusankoseklle perustettiin Osuuskauppa, mutta vasta myöhemmin v. 1911.

Tehtaalaisten taloudenpito

Siitä tiedän vähän, sen minkä näin niissä paikoissa, joihin vein maitoa ja mitä kuulin puhuttavan. Siinä oli eräitä yhtenäisiä piirteitä, mutta myös erilaisuuksia. Viimeksi mainitut johtuivat paitsi huoltajan saamasta palkasta myös perheen lapsiluvusta ja emännän taidosta sekä järjestelykyvystä. Kuulin olevan tavallista, että mies antoi tilipäivänä palkkansa vaimolleen, joka sitten koetti tulla sillä kaksi viikkoa toimeen. Jonkin verran mies pidätti itselleenkin tupakkarahoiksi, mutta tarmokas vaimo saattoi vaatia nekin. Kerrotaan eräästä vaimosta, että hän oli palkanmaksutilanteessa paikalla ja laski tarkoin rahat ja pakotti miehensä vastalauseista huolimatta ja kaikkien kuullen antamaan kaikki. Oli ymmärrettävää, että vaimot tässä suhteessa koettivat pitää puolensa, sillä heidän vastuullaanhan perheen toimeentulo seuraavaan tilipäivään asti oli. Useinkaan ei palkka tahtonut menoihin riittää, vaan oli ainakin toisella viikolla jo tehtävä velkaa, siitä viikosta puhuttiinkin usein ”nälkäviikkona”. Mutta jos kauppaan oi pahasti velkaannuttu, saattoi entisen velan maksuun mennä koko saatu palkka tai suurin osa siitä. Monet olivatkin kauppaan jatkuvasti velassa. Eräät kauppiaat lienevät sillä tapaa koettaneetkin kiinnittää asiakkaita liikkeeseensä, ainakin kauppias Saarisen puhuttiin niin menetelleen. Mutta niidenkin, jotka olivat ottaneet ostoksista maksun heti, oli pakko antaa tavaraa velaksi ostajain menettämisen pelosta. Niin oli tehtävä Osuuskaupankin, vaikka sen periaatteisiin kuului myydä käteisellä. Syksyllä 1904 sen oli ryhdyttävä saataviaan tarmokkaasti perimään. Mutta siitä huolimatta niitä vuoden 1905 lopussa oli vielä 5,1 % myynnistä, mikä oli paljon. Sen jälkeen ne kyllä vähenivät. (Tiedot Pellervon osuuskauppatilastosta.) Todennäköisesti yksityiskauppiaiden saatavat olivat suhteellisesti suuremmat.

Jos palkka oli kohtuullinen, lapsia vielä vähän ja vaimo taloudelliseen tultiin suhteellisen hyvin toimeen. Samoin oli laita jos perheen lapset olivat jo niin suuria, että kävivät työssä, mutta asuivat edelleen kodissa ja maksoivat ruokarahan. Mutta jos lapsia oli useita ja miehen palkka vielä pieni, toimeentulo oli tiukkaa. Ruoka oli silloin hyvin yksinkertaista ja kahvi huonoa. Sain sitä joskus maitoa tuodessani. Muutamissa paikoissa olisin jättänyt sen juomatta jos olisin kehdannut. Yleensä ruoka näytti kaikkialla olevan yksinkertaista. Maitoa käytettiin vähän, yleensä vain yksi litra päivässä lapsiperheissäkin. Sen sijaan kahdelle mestarin perheelle, joissa oli myös useita lapsia, vein neljä litraa kumpaisellekin. Maitoa tunnuttiin pidettävän kalliina tavarana, sen hinta oli kalliimmillaankin niukan maidon tulon aikana 20 penniä litra, parhaana tuloaikana 15 penniä ja niiden väliaikana 17,5 penniä litra eli 35 penniä kaksi litraa, niin kuin silloin sanottiin. Ryypättäväksi ei maitoa aikuisille riittänyt. Kuiva ruuan höysteeksi emäntä laitteli keittoa. Mutta yksinäisillä miehillä, jotka omissa ruuissaan olivat perheen asukkeina, oli voileipänsä paineena vettä, kaljaa ja kahvia. Saihan emännältä aterian aikoina keittoakin, mutta moni oli niin tottunut kuivaan ruokaan, ettei sitä kaivannutkaan. Aamiainen oli työssä käyvien syötävä tulisella kiireellä. Aamiaisaikaan oli vain puoli tuntia klo 8.00 - 8.30, missä ajassa oli ennätettävä käydä puolenkin kilometrin matkan päässä olevassa kodissa. Ruuan täytyi olla valmiina pöydässä, muutoin saattoi mies äkäisenä ärähtää. Päivällisaikaa 13 - 14 oli niin riittävästi, että eräät kävivät silloin syömässä Hirvelässä asti. Kotona syönti kun tuli halvemmaksi kuin evästäminen.

Maito tuotiin ympäristön taloista tehtaalaisten kotiin aamuisin, mutta Oravalan hovin ja Ilonojan kartanon maidonjaon toimittivat sen tehtäväkseen saaneet henkilöt.

(Maitokolkka, jossa nyk. osuuskauppa. Onni Tujusen huom.)

Muut ruokatarvikkeensa tehtaalaiset ostivat kaupoista tai torilta, jolla tavaraa myyntiin joka toinen perjantai, jolloin myös palkka eli litviikki saatiin, minkä johdosta toripäivääkin sanottiin litviikiksi. (Kymintehtaalla ja Kuusankoskella toripäivät eli litviikit oli lauantaisin, vuoron perään kumpaisessakin.) Voikkaalla litviikki oli alkuvuosina Riitalan kasarmin takaisella kentällä. Siellä oli tavaraa monenlaista, elintarvikkeita enimmäkseen Iitin ja Elimäen viljavista pitäjistä, mutta myös perunoita ja voita ja vähän muutakin Valkealasta, vaikka siellä talot olivatkin pieniä ja maa karumpaa. Pyttyvoita tuotiin sinne myös Jaalasta, ja vielä kauempaakin siellä saattoi olla myyjiä. Siellä oli myös kierteleviä kankaiden, valmiiden vaatteiden ja rihkaman myyjiä sekä kouvolalaisia suolasilakan kauppiaita.

Litviikki oli tapaus tehtaalaisille ja ympäristön asukkaille, siellä myytiin ja ostettiin ja tunnettiin markkinatunnelmaa. Siellä maalainen sai tavaroista rahaa ja siellä tehtaalainen osti niitä tavaroita, joita arveli saavansa halvemmalla kuin kaupasta. Tuoreen tavaran, esimerkiksi lihan osto rajoittui vähiin, sillä ei ollut säilytyspaikkoja, ei kellareita eikä komeroitakaan. Kun ajattelen sitä missä emännät ruokatavaroitaan säilyttivät, jää se minulle arvoitukseksi. Jokin pikku kaappi tai laatikko sentään oli, jossa tavaroita pidettiin. Kun käytettiin etupäässä suolattuja tarvikkeita, ei muuta tarvittukaan.

(Keittiön kalustoon kuului ns. pöytäkaappi. Onni Tujusen huom.)

Kunnallinen ja seurakunnallinen toiminta

Voikkaa ja Kymintehdas kuuluivat Valkealaan ja samoin myös Kuusankosken tehdas, joka oli rakennettu Valkealaan kuuluvalle saarelle, mutta Kuusankosken asutusalue kuului Iittiin. Se aiheutti kitkaa Iitin ja Valkealan välille, kun niin kuin iittiläiset sanoivat, Iitti kärsii tehtaan aiheuttamat rasitukset, Valkeala saa sen tuoman hyödyn. Iitti olisi sen vuoksi halunnut, että Kuusankosken tehdaskin olisi siirretty Iittiin. Siihen ei Valkeala kuitenkaan suostunut. Kirkkoherra Vilenkin oli solidaarinen seurakuntalaisten kanssa. Kun näet Iitin puolesta huomautettiin, että kuusankoskelaisten seurakunnallinen huolto oli yksin sen tehtävänä, ilmoitti terävä ja toiminnassaan nopsa Vilen, että kyllä hänkin käy siellä puhumassa. Tuskin häntä sinne puhumaan pyydettiin, vaikka tehdas jäikin edelleen kuulumaan Valkealaan.

Kun tehtaalaisilla ei ollut omia hevosia, eivät kovin usein käyneet kirkossa, sillä säästäväisyyssyistä matkat oli tehtävä jalkapatikassa, ja matka kirkolle oli pitkä. Rippikirkkoon mentäessä, tietysti myös hautajaisten sattuessa, otettiin kuitenkin jostakin ympäristön talosta hevonen. Maksu siitä oli tavallisesti kolme markkaa. Mutta jos kyytiin otti tehdasyhdyskunnassa hevosajoja toimittavan miehen, sai maksaa vieläkin enemmän. Joskus seurakunnan papit kävivät puhumassa Voikkaallakin.

(Hartaustilaisuudet kouluilla ja palokunnan talolla. Onni Tujusen huom.)

Seurakunnan vastaista henkeä ei alkuaikoina ollut eikä yleensä ennen suurlakkoa esiintynyt, eikä suurta sen jälkeenkään, vaikka kielteisyyttä seurakuntaa kohtaan esiintyikin. Yleensä kaikki kastattivat lapsensa, nekin, jotka puhuivat pappeja vastaan. Tietääkseni vain yhden lapsen kastamista viivyteltiin niin kauan, että hän oli jo iso tyttö kun kastettiin. (Muistelen että se olisi ollut räätäli Mäkelän lapsi, mutta en ole siitä varma.) Mutta tässäkin tapauksessa tyttö oli opetettu käyttäytymään niin kauniisti, että hän kastetoimituksen päätyttyä kiitti kädestä rovasti Vileniä ja niiasi, mistä rovastin sanotaan tulleen niin liikutetuksi, että sai kyyneleet silmiinsä.

Tehtaalaisten kirkossa käynti sotki valkealalaisten siihenastisen selvän penkkijärjestyksen. Aikaisemmin oli kirkossa ollut miesten puoli ja naisten puoli, edellinen oikealla perältä alttariin päin katsottuna, jälkimmäinen vasemmalla. Tehtaalaispariskunnat eivät kirkossakaan eronneet toisistaan, vaan istuivat sielläkin vierekkäin, mutta miesten puolella. Miehet eivät menneet naisten puolelle, mutta vaimot seurasivat miesten puolelle. Näin jatkui vuosikausia. Vähitellen maalaistenkin nuoret parit alkoivat yhdessä mennä miesten puolelle. Lopulta yksi ja toinen miehistäkin alkoi eksyä naisten puolelle. Mutta ennen ensimmäistä maailmansotaa miesten ja naisten puoli oli siinä suhteessa selvästi huomattavissa, että naisten puolella miehiä istui vain vähänpuoleisesti tai ei ollenkaan. Myllykosken ja Inkeroisten tehtaalaiset olivat tässä suhteessa vanhoillisempia. Kun kesällä 1907 kävin Sippolan kirkossa, oli siellä miesten puoli ja naisten puoli järkkymättömässä käytössä.

Kunnalliseen elämään eivät tehtaalaiset tietääkseni ollenkaan osallistuneet alkuaikoina. Muualta muuttaneilla ei tietenkään ollut muutamiin vuosiin kiinnostusta uuden paikkakunnan kunnallisiin asioihin ja myöhemminkin niihin osallistuminen oli vaikeaa. Kun näet kuntakokoukset pidettiin kirkolla ja usein arkipäivinä, olisi niihin osallistuminen vaatinut pois jäämistä työstä ja pitkää kävelymatkaa, mihin kellään ei tietenkään ollut halua. Harvoinhan niissä kävivät pitäjäläisetkään, vaikka työstä vapautuminen ei heille merkinnyt samaa kuin tehtaalaisille ja vaikka heillä olisi ollut hevonen omasta takaa. Mutta kunnallisiin lautakuntiin tehtaalaisia siitä huolimatta, nähtävästi tasapuolisuuden vuoksi valittiin muistini mukaan ainakin tämän vuosisadan ensimmäisen kymmenluvun loppupuolella. Silloin heidän edustajiaan kävi myös jo kuntakokouksissa. Luulen, että työväenyhdistys valitsi sinne edustajia ja korvasi valitun edustajan*) matkan sekä työpäivän menetyksen.

(Vihtori Hamari, joka tämän takia menetti henkensä kansalaissodan myrskyissä. Onni Tujusen huom.)

Tehtaalaiset ja kyläläiset

Tehdasseudun väestö koostui erilaisista aineksista. Siihen tuli ympäristön itsellismiehiä ja naisia, joitakuita hovien torppareita, milloin jokin torppa lopetettiin ja muistakin torpista joku poika tai tytär, vieläpä eräiden talojenkin poikia ja tyttäriä siirtyi tehtaan töihin. Näistä toiset muuttivat tehdasseudulle asumaan, toiset kävivät työssä kotikylästään käsin. Yhteys kotikylään jatkui viimeksi mainitussa tapauksessa keskeytymättä ja oli siihen kiinteämpikin kuin tehdasseutuun. Niinpä nuoret viettivät sunnuntait kotikylässään ja olivat sen nuorten huveissa. Useimmiten naimisiinkin mentiin kotikyläläisten kanssa, joka kylässä varsinaisesti asuvan tai tehtaan työssä käyvän, mutta edelleen kylää kotipaikkanaan pitävän kanssa. Niiden katsantokanta ja tavat pysyivät kauan muiden kyläläisten tapojen mukaisina. Näin oli laita varsinkin niiden suhteen, jotka asuivat melkoisen kaukana kylässä, niin kuin Ahoilaisten oli laita. Täysverisiä tehtaalaisia heistä tuskin tuli koskaan.

Toisin oli sen sijaan niiden laita, jotka muuttivat tehdasseudulle asumaan. He tulivat kosketuksiin toisten samalla seudulla asuvien henkilöiden kanssa ja kiintymys heihin sen johdosta kasvoi. Vaikka eivät suhteet entiseen kotikylään kokonaan katkenneetkaan. niihin vaikutti heikentävästi kuitenkin niiden henkilöiden ja perheiden läheisyys, joiden naapurina jouduttiin jatkuvasti asumaan. Käsitykset ja katsantokannat alkoivat sen johdosta yhtäläistyä, ja niin heistä vähitellen tuli varsinaisia tehtaalaisia.

Vielä suuremmassa määrässä kävi näin niiden henkilöiden suhteen, jotka olivat saapuneet toisilta paikkakunnilta, usein varsin kaukaakin sillä heidän ja heidän perheidensä suhteet entiseen kotiseutuun olivat kokonaan katkenneet ja heidän oli kokonaan kotouduttava uudelle asuinpaikalleen. Se tapahtuikin verrattain nopeasti. Ei vain keskenään, vaan myös lähiympäristöstä tehdasseudulle siirtyneiden kanssa he toverustuivat pian. Paikkakuntalaisten vaikutus oli heihin varsin suuri. Kun he olivat saapuneet eri puolilta, näyttää kuin heillä olisi ollut vaistomainen ajatus, etteivät he täällä voineet erikoisuuttaan säilyttää, vaan on mukauduttava uuden olinpaikan oloihin, tapoihin ja kieleenkin. Savolaisetkin, joita tulijoissa oli runsaasti ja jotka ovat tunnettuja oman kielimurteensa sitkeästä säilyttämisestä, eivät tässä suhteessa tehneet poikkeusta. Ei kestänyt kovinkaan kauan kun he jo, varsinkin nuori väki ja lapset, olivat lakanneet käyttämästä omaa murrettaan ja olivat ruvenneet puhumaan alkuperäisten paikkakuntalaisten tapaan.

Tehdasseudulle ei kuitenkaan syntynyt puhdasta Valkealan murretta (tai Iitin, joka on jotenkin samanlaista kuin Valkealankin), sillä tehdasseudulle tuli myös väkeä, jonka murre lähenteli yleiskieltä ja kansakoulussakin sitä käytettiin. Sen johdosta myös aikaisemmin yksinomaan Valkealaista puhuneet alkoivat omaksua ”hienompaa” puhetapaa. Niinhän on käynyt Kymenvarren kylissäkin, niin että vanha Valkeala on säilynyt vain perällä pitäjää, kirkolta pohjoiseen ja koilliseen, sielläkin vain vanhan väen puheena. Mutta kun saapuu kotipaikkakunnalleen ja kuuntelee tehtaalaisten puhetta, huomaa siinä olevan vanhan Valkealalaisen tunnun.

Kyläläisten ja tehtaalaisten välit olivat yleensä hyvät. Eikä kyläläisillä ollut syytä tehtaan tuloa valittaa, sillä sehän aiheutti heille rahan tuloa. Heti syksyllä 1896 eräät talolliset myivät metsänsä takapalstat paljaiksi. Kaupassa meni kaikki mikä ostajalle kelpasi, ja sille kelpasi silloin kaikki. Ostettiin hirret, hakattiin muu metsä haloiksi ja lopulta haettiin aisapuutkin, sillä niitäkin tehdas tarvitsi. Sillä oli ajojaan varten omia hevosia aina siihen asti, kunnes rautatie Voikkaalle syksyllä 1901 valmistui.

(Hevosia oli vielä 1930-luvun puolivälissä 50. Onni Tujusen huom.)

Myöhemminkin myytiin metsiä haloiksi, vaikka jo vähän järkevämmin. Tonttivuokrista tehdasta lähellä olevat talot, Hirvelässä Eerola, Mattilassa Simola ja molemmat Sipilät, saivat melkoisen, vuosittain jatkuvan tulon.

(Vuokrat vaihtelivat 20 - 50 mk vuodessa. Onni Tujusen huom.)

Myytäväksi liikenevä tavara meni myös helposti kaupaksi ja tuotti tuloja rakennusvaiheen aikana ja aina siihen asti kunnes rautatie valmistui. Tarjoutui tilaisuus myös rahdin ajoon, mitä toiset talot käyttivät hyväkseen. Kaikella sillä oli merkityksensä talollisten elintason kohottajana, mikä siihen aikaan olikin alhainen, sillä talot olivat pieniä ja viljelys vailla voimaperäisyyttä.

Monessa talossa ostettiin melko säännöllisesti leipäviljaa, eikä karjastakaan saatu paljon, sillä ruokinta talvella oli heikkoa ja kesälaitumet olivat huonot ja kaukana. Lisääntyneet tulonsaantimahdollisuudet olivat siis tervetulleet. Valitettavasti helposti saadut metsärahat menivät useilta yhtä nopeasti ja eräiltä talotkin. Mutta yleensä tehdas vaikutti maanviljelyksen voimaperäistymiseen ja karjanhoidon parantumiseen.

Vaikka talollisten ja tehtaalaisten elintasossa ei olut suurtakaan eroa, eräissä taloissa elämä oli niin puutteellista, ettei niistä metsää lukuun ottamatta pystytty mitään myymään, oli heidän välillään jonkinlaista kitkaa, niin kuin sitä on aina myyjän ja ostajan välillä. Tehtaalaisten mielestä talolliset pyrkivät kiskomaan tavaroistaan liikaa, maa kun muka kasvoi maatessakin, eikä maidon tuotanto kesällä aiheuttanut mitään kustannuksia. Talollisten mielestä tehtaalaisten työ oli helpompaa ja rahan saanti varmaa, jopa runsastakin. Kun näet helposti unohdettiin, että tehtaalaisilla oli kaikki ostossa, niiden rahapalkka näytti hyvänlaiselta siihen verrattuna, mitä taloon selvää rahaa saatiin, jolloin unohdettiin kaikki se mitä talo luonnossa tuotti. Myös tehtaalaisten työpäivää pidettiin lyhyenä, ja kesällä se sellaiselta näyttikin. Itse asiassa se oli pitkä, sillä se alkoi klo 6 aamulla ja päättyi klo 7 illalla. Kun 1,5 tuntia vähennettiin pois, työajaksi jäi 11,5 tuntia. Se oli todella työaikaa, sillä matkoja siihen ei laskettu.

Taloissa 1890-luvun loppupuolella mentiin kesäisin työhön aikaisin, jo klo 5, niin kuin hovissakin. Iltaisin tehtiin työtä klo 8:aan, ja jos työ niin vaati, pitempäänkin. Mutta ruokatunnit olivat pitemmät, eikä työhön meno eikä sen lopettaminen ollut aina yhtä tarkasti tunnilleen määrätty.

Heinätöissä tehtiin pitkiä työpäiviä mikäli ilmat sen sallivat. Niittäminen aloitettiin aikaisin, sillä aamukasteella heinä katkesi helpommin. Iltaisin taas haravoimista jatkettiin auringon laskuun asti eli siihen asti kun kaste laskeutui. Mutta sen jälkeen kun vuosisadan alussa niittokoneet tulivat käytäntöön, lyheni työpäivä aamusta ja muilla järventakaisilla niityillä kuin sydänmaalla myös illasta. Sydänmaalla oltiin edelleen yökunnissa ja nukuttiin heinäladossa. Muilta niityiltä mentiin yöksi kotiin. Riihelle mentiin varstapuinnin aikaan klo 3, mutta kun puimakoneita, ensin käsin väännettäviä, siten hevoskiertoisia, vuosisadan vaiheen jälkeen alettiin hankkia, mentiin riihellekin myöhemmin. Kun lisäksi talvisin töitä tehtiin näön mukaan, tuloksena oli, että työpäivä taloissa oli lyhyempi kuin tehtaassa koko vuosi huomioon otettuna. Tietenkin maatyö oli raskasta, mutta ei se siihen tottunutta liikaa rasittanut, Maatalouskoneiden käyttöön tultua alkoikin puhe tehtaalaisten työpäivän lyhyydestä ja työn helppoudesta loppua.

Mutta tehtaalaisten vaimojen asemaa pidettiin maanviljelijäin keskuudessa helppona, heillä kun ei ollut muuta tekemistä kuin ruuan laitto miehelle ja perheelle, mikä maalaistalossa oli suoritettava emännän muun työn lisäksi. Taloissa, joissa emännän oli kesällä oltava ulkotöissä ja hoidettava talvella karja sekä öisin lapset, hänen työtaakkansa olikin suuri. Mutta useimmiten taloissa oli kasvavia tai täysi-ikäisiä tyttäriä äidin apuna, tai piikatyttö, joka talvisin hoiti karjan. Se toi helpotusta kiireisenä aikana emännän raskaaseen päivään. Mutta ei tehtaalaisvaimonkaan olo ollut niin helppoa ja huoletonta kuin kylissä kuviteltiin. Hänen oli tehtävä usein ostoksia ja laskettava silloin, että palkka riitti. Ruuan minuutilleen valmiina olo piti väliin kiirettä ja yleensä aiheutti jännitystä. Lapset oli myös hoidettava, pidettävä puhtaana ja siinä kunnossa, että ne voi päästää ulos, missä naapureita oli joka puolella. Se kaikki aiheutti pesua, paikkaamista ja parsimista. Tätini, joka oli tehtaalaisen kanssa naimisissa, sanoi, että kun sen kaiken kunnolla teki, työtä riitti koko päiväksi. Sitä paitsi myös tehtaalaisten vaimoista toiset kävivät työssä ja tekivät yhtä pitkän työpäivän kuin miehetkin. Toiset taas kävivät taloissa rukiin leikkuussa ja eräät, mm. tätini, pitkin kesää muissakin töissä, kun lapsilta jo niin voi tehdä. Erotus talollisen ja tehtaalaisten vaimojen välillä ei siis työnsuorituksen kannalta lopulta ollutkaan niin kovin suuri kuin usein leuhkimismielessä maalaisten taholta sanottiin.

Eräisiin asioihin maalaiset suhtautuivat toisin kuin tehtaalaiset. Niihin kuului mm. lakko. Talonpoikaisjärjen mukaan työnteosta kieltäytyminen tuntui luonnon vastaiselta. Sen merkitystä taloudellisten etujen saamiseksi oli vaikea käsittää. Vanhan katsantokannan mukaan työtilaisuuksien järjestäjä oli hyväntekijä, joka ”elätti” niin ja niin paljon ihmisiä. Sellaisia vastaan ei sopinut rettelöidä eikä lakkoilla. Palkat eivät myöskään talollisten mielestä olleet niin pienet, että niiden vuoksi olisi pitänyt lakata työtä tekemästä.

Ensimmäinen lakko Voikkaalla 1904 ei tosin aiheutunutkaan palkan vuoksi, vaan sen johdosta, että eräs saksalainen mestari (muistaakseni Schmids) oli lähennellyt ja taputellut tehtaan naistyöntekijöitä. Se herätti koko työntekijäin keskuudessa siveellistä suuttumusta. Vaadittiin, että sellainen mestari oli toimestaan erotettava ja vaatimuksen tueksi ryhdyttiin siihen asti ainoalaatuisesta syystä lakkoon. Lakko sai osakseen laajojen piirien taholta hyväksyvää kannatusta. Työväen sanomalehden kirjoittivat siitä silloiseen tapaan liioitellen ja työväen siveellistä tasoa yli-ihannoitavasti. Viimeksi mainitunlaisista kirjoituksista selostuksia kuullessaan maalaisisännät ja miehet hymähtelivät, etteivät voikkaalaiset itse osaisi asioista noin korkealentoisesti ajatellakaan ja etteivät tyttölapset pientä taputusta kauhean pahaksi ottaneet. Suhtautuminen lakkoon, niin tähän ensimmäiseen kuin myöhemmin palkan johdosta syntyneeseen, rajoittui talollisten taholta kuitenkin vain keskinäiseen ajatusten vaihtoon, rikkureita ei heidän piiristään tietääkseni lähtenyt. Ne tulivat silloin työväen omasta piiristä ja toisilta paikkakunnilta, sillä työväen järjestötoiminta ei silloin vielä ollut saavuttanut sitä kiinteyttä kuin sitten myöhemmin tapahtui.

Ristiriitaa kyläläisten ja tehtaalaisten välillä syntyi jonkin verran myös Sompasella kalastamisesta. Tuo järvi oli pieni, aikoinaan se lienee ollut kalaisakin, mutta kun useilla taloilla oli nuotat, sen kalakanta oli tehtaan perustamisaikoihin käynyt niin vähäiseksi, että nuotanveto jäi käytännössä pois. Sen jälkeen siitä pyydettiin vain keväällä jonkin verran merroilla särkiä ja rysillä haukia. Kesäisin Hirvin Eemelin appi, kylän ”pappa” kävi siellä ongella saaden pieniä ahvenia. Tehtaalaisetkin halusivat koettaa siellä onneaan. Joku laski rantaan rysän, toinen verkon syvemmälle, joku souti uistinta, joku toinen laski pitkänsiiman, ja tietysti joku koetti ongellakin kaloja narrata. Suurta se kalastus ei ollut eikä sieltä kaloja paljon saatu, mutta sentään siitä puhuttiin, että tehtaalaiset sieltä kalat vievät. Se olisi kiellettävä, sanoivat toiset, mihin toiset lisäsivät, että ei siihen muuta kieltoa tarvittaisi kuin että Vesanen, Naapurin ja Savontalon isännät kieltäisivät veneiden pidon rannoillaan. Veneitä oli näet tuotu sinne aika runsaasti, tietenkään lupaa kysymättä ja maksusta puhumattakaan. Sillä toimenpiteellä asia olisinkin ratkaisu, sillä muita sopivia rantoja ei tehtaan puolella päin ollut. Mutta eihän sitä ilennyt tehdä. Päinvastoin annettiin kotitalostani eräälle tehtaalaiselle, joitakuita kertoja kävi sunnuntaiaamuna uistinta soutamassa, aina vene käytettäväksi. Vihdoin kyläläiset päättivät kesällä 1904 panna lehteen ilmoituksen, jossa Sompasella kalastaminen asiattomilta kiellettiin. Niin tehtiinkin, mutta mitään käytännöllistä merkitystä sillä ei ollut, vaan kaikki jatkui niin kuin ennenkin.

Alitajuisena oli ihmisten mielessä ajatus, että kalastusta saivat kaikki harjoittaa ja eihän Sompasesta saaliit olleet suuret. Useimmille vene Sompasen rannalla lieneekin ollut vain virkistyssoutelua varten. Kalansaannin kannalta Pyhäjärvi oli antoisampi.

Virkistyspaikkanaan tehtaalaiset Sompasen järveä ja sen rantoja käyttivätkin. Järvellä käytiin soutelemassa, rannoilla istuskelemassa ja uimassa. Vesasen talon rantakalliot ja samoin Naapurin Holonrannan kalliot tarjosivat hyvä paikkoja auringonkylvyn ottoon ja uimaan lähtöön silloin, jolloin Sompasen pintaa ei vielä ollut laskettu. Huuhkajavuoren jyrkät rannat tarjosivat tilaisuuden heti alkavaan syväuintiin. Nokkakiveltä voi harjoittaa hyppyjäkin pää edelläpäin. Lättäkivellä voi mukavasti loikoilla auringossa. Kun Lättäkiven kohdalta nousi vähän ylös, voi kurkistella luonnon muodostamaan luolaan ”vanhojen piikojen kamariin”, jossa ennen sota-aikana kerrottiin ihmisten olleen vihollista paossa. Nokka- ja Lättäkiven välissä oli kahden suuren kiven muodostama ahtauma, josta vain yksi ihminen tai yksi lehmä (kylän karjatie kulki sen läpi rantaa pitkin) mahtui kerrallaan kulkemaan. Jos taas kiipesi vuorelle, avautui järven suuntaan kaunis näköala. Tilaisuutta virkistymään ja luonnosta nauttimiseen siis oli. Sitä monet käyttivätkin hyväkseen. Arki-iltoinakin, mutta varsinkin kauniina sunnuntaipäivänä näki rannoilla yksinäisiä miehiä, nuorten pikku ryhmiä ja perheitäkin sekä rakastelevia pareja kesästä ja onnestaan nauttimassa. Viimeksi mainituille tarjoutui vähän kauempaa rannasta sopivia paikkoja, joissa voi olla puiden ja pensaiden suojassa, piilossa uteliaiden katseilta.

Mutta kaikki eivät välittäneet suojapaikkojen hausta. Kun eräänä sunnuntai-iltapäivänä olimme menossa järventakaiselta ”vallanmaalta” lehmiä etsimään, näimme ”Sakonnoron”

(Laakkaranta, Onni Tujusen huom.) lahdenpohjukassa, pienellä saarekkeen tapaisella nurmikkopyörykkeellä (sillä jolla sittemmin oli ja lienee vieläkin voikkaalaisten tanssilava) tytön ja pojan kaulakkain nukkumassa. Heidän vierellään oli sammunut hiillos ja sillä nokinen kahvipannu, sekä siitä vähän matkan päässä olkihattu. He näyttivät meistä hyvin hienolta väeltä. ”Ne ovat Koistisen Anna Maija ja Kossilan sälli” kuiskasivat tytöt, jotka jo paimentyttöiässä näyttivät olevan selvillä tämän tapaisista pareista. (Mies ei ollut vanhan räätäli Kossilan sälli, sillä hänellä ei koskaan ollut apulaista, vaan Vihtoor-poikansa, joka kaupan lisäksi harjoitti myös räätälin liikettä, mikä väärinkäsityksen välttämiseksi mainittakoon.)

Sompasen järvi ja sen rannat tarjoavat tilaisuutta virkistykseen vieläkin, mutta eivät siinä määrin kuin ennen. Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa tehdas rakensi Huuhkajavuoren alle uimalaitoksen. Se oli tietenkin hyvin tarpeellinen laitos, varsinkin kun kesäisin siinä alettiin pitää uimakoulua. Mutta ainakin osittain se teki rannan rauhattomaksi, varsinkin päivisin ja sunnuntaisin. Raiskaavasti Huuhkajanvuoren puoleisen rannan suhteen menetteli kunta raivatessaan ja hiekoittaessaan sinne uimarannan. Tietenkin hyvässä tarkoituksessa. mutta minuun vaikutti sen näkeminen kuin olisi kappale erämaata siirretty entisen ”ruusutarhan” paikalle. Se nimi oli minun lapsuuteni aikana sillä metsäisellä paikalla, joka alkoi jonkin matkan päästä Saukonnoron ojasta, jatkui pitkin rantaa melkein yhtä kauas kuin nykyinen uimaranta metsään päin eli nykyiseen kiviaitaan asti. Todellisuudessa se oli vanha vasikkahaka, jonka ympäriltä aita oli lahonnut ja joka lienee saanut runollisen nimensä sen alueella muutamista. orjantappurapensaista. Mielestäni kapeampikin paljaaksi hakattu ja hiekoikettu ala olisi riittänyt uimarannaksi. Vielä suurempi vandalisoiminen tehtiin Huuhkajavuoren alla. Se ahdas kivien välinen sola, josta edellä kerroin, hävitettiin. Oliko syynä se, että pelättiin sen suuren kivijärkäleen, joka solan vuorenpuoleisen paaden yli ja ulottui paateen nojaten solan yli, putoavan ihmisten päähän. Sitä se ei olisi kuitenkaan tehnyt, sillä sen alaosa oli vinosti ylöspäin kohoavaa huippua paljon suurempi ja raskaampi. Vai oliko kuultu siitä, mistä meidän paimenten kesken väliin puhuttiin, että sitten kun se putoaa alas, tulee maailmanloppu. Tämä paikka olisi ollut harvinaisuutena säilytettävä. Vahinko, etteivät luonnonsuojelua harrastavat ihmiset hoksanneet ajoissa tehdä mitään. Mutta ei minullekaan koskaan tullut mieleen, että siihen kajottaisiin. Asian hoitaneilla ei näyttänyt olevan vähäisintäkään luonnonsuojeluvaistoa. Ne tahtoivat vain tiet avariksi. Tässä tapauksessa kuitenkin aivan tarpeettomasti ja tekivät saaduista kivistä aikansa muistomerkin, tarpeellisen ja jykevän, mutta mauttoman - käymälän.

Olen tässä poikennut pois asiasta ja käyttänyt kovia sanoja, mutta varsinkin tuon ahtaan kivisolan hävittäminen, on minua kovasti harmittanut ja surettanut. Poikkean vielä saman tien vielä enemmänkin varsinaisesta asiasta ja ilmoitan, että paikannimien luettelo, joka Voikka-lehdessä on julkaistu, oli Antto-veljeni ilmoituksen mukaan kovin virheellinen. Olisi syytä kysellä asiat vanhoilta paikkakuntalaisilta ja korjata nimiluettelo, ennen kuin väärät nimet pääsevät yleistymään. Lopuksi mainitsen, että viimeinen järvenlasku on Sompasen rantoja pahasti rumentanut.

Huuhkajavuoren nimen alkuosa on murteellinen muoto sanasta huuhkaja, jonka huhuilu sieltä kului talvi-iltoina vielä 1890-luvun alkupuolella. Sen jälkeen tämä nimensä antanut lintu hävisi, ja saman tien hävisivät korpitkin ehkäpä Voikkaan tunnelin poraamisen ja räjäyttelemisen sinnekin asti kuuluvaa jyskettä kaikoten.

Työväki ja herrat

Herroista puhuttaessa on ensin mainittava itse pääherra, Voikkaan tehtaan perustaja ja omistaja Rudolf Elving. Hän oli ponteva mies, räjähdysmäisen äkkipikainen puheissaan ja voimasanojen käytössä, jolloin siunaus ja kirous tulivat samalla huokaisulla. Tarmokas hän oli myös ja vaati lujaa työntekoa muiltakin. Laiskotteleminen häntä harmitti. Eräs tukkitöissä, ei tehtaan vaan Lauttausyhdistyksen palveluksessa oleva mies kertoi työn suorituksessa tulleen Voikkaan kohdalla sellaisen vaiheen, että koko joukon täytyi odottaa sillä aikaa, kun yksi mies suoritti erästä työtä, jonka jälkeen vasta koko joukko pääsi jatkamaan. Elving ei tiennyt viivytyksen syytä, näki vain miesten seisoskelevan joutilaana ja sanoi kiukkuisena seuralaisilleen, että hän on kyllä yhden miehen nähnyt tekevän työtä ja kahden seisovan joutilaan, mutta ei vielä koskaan kokonaista joukkoa toimettomana ja yhden työskentelevän.

Oman arvonsa tunteva hän myös oli. Hän korosti sitä, että tehdas oli hänen omansa ja vaati itselleen sen mukaista huomaavaisuutta. Kaikkien sekä tuttujen että tuntemattomien oli häntä tervehdittävä. Kerran hän litviikkipäivänä meni torille, jossa kuitenkaan ei kaupanteon touhussa hänen tuloaan huomattu, jossa monet eivät häntä tunteneetkaan. Hän oli pitänyt jyrisevän saarnan siitä, ettei häntä tervehditty. Kossilan kaupassa kuulin kerran erään nuoren miehen kertovan, että Elving oli silloin ilmoittanut olevansa tehtaan omistaja ja vaativansa, että häntä tervehditään. Mies oli silloin ilmoittanut, ettei ollut tehtaan palveluksessa eikä hänellä sen vuoksi ollut tervehtimisvelvollisuutta. Väittely oli jatkunut, ja vaikka Elving oli kuinka heiluttanut keppiään, tämä jukuripää ei lopultakaan ollut häntä tervehtinyt.

Kuulin myös kerrottavan, että Elving oli tiellä kohdannut kaksi poikaa, jotka eivät myöskään häntä tervehtineet. Hän silloin oli ottanut pojat tiellä kouluun ja opettanut heidät tervehtimään. Kun pojat olivat sen taidon oppineet, hän oli antanut heille kumpaisellekin 50 penniä. Siitä rahasta olisi moni poika halunnut tervehtimisoppia saamaan. Niin tein minäkin. Kohtalo näyttikin siinä suhteessa suopealta. Olimme kävelemässä maantiellä, minä ja nuorempi veljeni Antto, sekä Heikkilän Josefiina nuoremmat veljensä kanssa. Menimme Hirvelästä aina Virolasien talon kohdalle asti. Silloin huomasimme meitä vastaan tulevan kolme miestä, joista keskimmäinen näytti niin suurelta herralta, että arvelimme hänen olevan Elvingin, niin kuin olikin. Me päätimme tervehtää häntä niin hyvin kuin osasimme. Ja niin teimmekin. Pojilta lakit päästä ja niin syvä kumarrus kuin suinkin ja Josefiina notkisti molempia polviaan yhtä syvään. Se teki Elvingiin hyvän vaikutuksen. Hän pysähtyi, antoi meille tunnustuksen hyvästä käyttäytymisestä ja kaivoi sitten kukkaronsa. Mutta saimme vain kymmenen penniä kukin. Se oli kyllä suuri raha lapsille siihen aikaan. Mutta kun toiset olivat saaneet 50 penniä, ja vasta opetuksen jälkeen, ensi kerran sain silloin kokea, ettei oppi aina läheskään takaa taloudellista etua.

Tehtaan palveluksessa oli alkuaikoina useita saksalaisia insinöörejä ja mestareita. Vähitellen he ja heidän perheensä jäsenet oppivat suomea, jota miehet tarvitsivat työmiesten kanssa kosketukseen joutuessaan, rouvat ja lapset ostoksilla käydessään. Smittiä lukuun ottamatta en kuullut muita moitittavan. Mutta heidän kaikkien sorakielisyyttään ihmeteltiin. Suomeakin puhuessaan he net äänsivät ärrän saksalaisittain ja suomalaisista se kuulosti sorakielisyydeltä.

Ero herrojen ja työväen välillä oli paljon suurempi kuin sitten myöhemmin, nykyisestä ajasta puhumattakaan. Tavallisen tehtaalaisen (ja samoin maanviljelijän) mielestä oli herra häneen itseensa verrattuna paljon korkeammalla tasolla. sivistyksensä, palkkansa ja yhteiskunnallisen arvonsa kannalta. Nykyisenlaista suhdetoimintaa ei silloin ollut. Työväki ja herrat elivät silloin omassa eristetyssä piirissään. Vain työsuhteessa tuli kosketuksiin työntekijä herrojen kanssa ja siinä herra esiintyi määrääjänä ja työntekijä saamansa tehtävän vastaanpanemattomana suorittajana, se kuului jo hyvään järjestykseenkin.

Herrojen kanssa riiteleminen ei käynyt päinsä. Yleensä sitä ei yritettykään. Vain joukkopsykoosin rohkaisemana uhattiin mestari Smit kantaa tehtaasta ulos. Harvoin kai työmies uskalsi sanoa lujan sanan herraa vastaan. Heidän vaimonsa saattoivat esiintyä miehiään urheampina. Niin ainakin Saviska sanoi tehneensä itse Elvingin kanssa. Aiheen siihen antoi se, että Elving piti Savisen asumista Riitalan kasarmissa liian laveana ja tahtoi ottaa toisen huoneen pois kun oli muitakin asunnon tarvitsijoita. Sitä vastaan Saviska pani jyrkän vastalauseensa. Hän sanoi herra patruunalle (Elving ei vielä silloin ollut vuorineuvos), ettei mitenkään mahdu suuren lapsijoukkonsa kanssa yhteen huoneeseen. Antaakseen puheelleen pontta, hän sanoi, että 14 päivän kuluttua kumpaisetkin huoneet kyllä ovat vapaat. Sitä ei Elving tarkoittanut eikä halunnut. En tarkoin muista miten kiista päättyi, mutta luulen kuitenkin, että Savisten oli sittenkin ahtauduttava yhteen huoneeseen. Olihan siinä näet itse Savisellakin sananvaltaa. Tämä oli se Antti Savinen, joka kierteli sunnuntaisin myymässä kirjoja ja jonka vaimo joulun edellä myi postikortteja ja kalenterita ja joka perusti Voikkaalle ensimmäisen kirjakaupan. Kun Savisen vaimo tästä riidastaan Elvingin kanssa äidilleni kertoi, äitini ihmetteli, kuinka hän uskalsi itse Elvingille siten sanoa. Siihen Saviska vastasi, että kyllä hänelle voi sillä lailla puhua kun muistaa vain korostaa hänen kunnioitettavaa arvoaan. Hän oli joka lauseeseensa liittänyt sana ”herra patruuna”.

Herrojen palkkoja pidettiin suurina. Ja lienevät ne olleet suuremmat kuin nykyisin työväen saamiin palkkoihin verraten. En tietenkään tiedä asiaa, mutta kun Kymiyhtiön historiassa sanotaan 150 markkaa kuussa, eivät herrojenkaan palkat liene todellisuudessa niin suuret kuin työväen taholla kuviteltiin. Tämän vuosisadan kymmenluvun keskivaiheilla kävi kotonani eräs sähkötyömies (Vihtori Telkkinen), joka jutteli asioista aivan kiihkottomasti, mutta sanoi tehtaan herrojen palkkojen olevan yhteensä suuremmat kuin paljon suurilukuisemman työväen palkat yhteensä. Olisiko ylimpien johtajien ja isännöitsijöiden palkat saaneet aikaan sen, en tiedä. Mutta yleensä sain sen käsityksen, että asioista puhuttiin, niistä tarkkaa tietoa omaamatta. Ja ne jotka vähimmin tiesivät, puhuivat railakkaammin. Niin tapahtui yleisten yhteiskunnallisten ja taloudellistenkin asiain suhteen vuosisadan alkuvuosina, jolloin työväenliike Voikkaalla alkoi varsinaisesti voittaa alaa. Niinhän yleensä tapahtuu jokin uuden liikkeen alkuaikoina, että ammutaan yli maalin, puhutaan ja kirjoitetaan räikeästi.

Kotonani kävi kerran riehakasluontoinen työmies, Kalle Ulvi, joka paatoksella selitti kuinka huonosti asiat työväen kannalta olivat. Meidän kansantulomme on vuodessa 100 miljoonaa markkaa, siitä saa työväki ainoastaan 25 miljoonaa markkaa ja loput menee herrojen perseisiin. Vaikka en silloin poikasena vähääkään tuntenut näitä asioita, en kuitenkaan voinut luottaa hänen antamiinsa tietoihin.

Muutamia vuosia aikaisemmin venäläissorron alkuvuosina, hän näet oli meillä puhunut varmana asiana sellaista, jonka tiesin perättömäksi. Hän oli silloin isänmaallisesti innostunut ja varma siitä, ettei ryssä uskalla meitä sortaa, sillä toiset vallat tulisivat heti väliin. Ja niiden olisi hyvä se tehdä kun Venäjän maantieteellinen asema oli sellainen, että kaikki suurvallat olivat sen rajanaapureita.

Myös talollisten keskuudessa oltiin sitä mieltä, että herrojen palkat yleensä olivat suuret. Senhän näki tehtaan herroista jo siitäkin, että saksalaiset insinöörit ja mestarit käyttivät olutta jokapäiväisena pöytäjuomana. Eihän sellaista voinut pienillä palkoilla tehdä. Ja tiedettiinhän, että tehtaan herrat tilasivat konjakkia ja käyttivät muitakin hyviä juomia. Ei siitä kuitenkaan oltu kateellisia, vaan sitä pidettiin luonnollisena asiana: ”minnekäs ne herrat sen suuren palkkansa muuten panisivat”, tätini mies Taneli Kauppi siitä puhuessaan sanoi.

Mutta talonpoikaisväen keskuudessa herrasväen ja herraskaisina esiintymän pyrkivien piiri laajeni käsittämään muitakin kuin tehtaan varsinaiset herrat. Halkojen ja paperipuiden vastaanottaja oli heidän kannaltaan suuri herra, jonka suhtautuminen tuotuun tavaraan ei ollut merkityksetön. Hänen kanssaan ei ollut syytä ryppyillä. Sen sijaan voi hymähdellen siihen kaulusherrasväkeen, jollaisen vanhatkin työmiehet pyrkivät kirkkomatkoillaan esiintymään ja nuoret esiintyivät iltamissa. Yksinkertaiset pystyt kovat kaulukset irtorinnusteineen olivat silloin muodissa Mutta vähitellen talollisen pohjatkin, jotka aikaisemmin olivat käyttäneet kauluksetonta valkoista paitaa, alkoivat yhtä herraskaisina lähteä häihin ja iltamiinkin, vaikka alussa oli kiusallista, jos oli sattunut ostamaan liian pienen, kiristävän kauluksen ja ehjään paidan kaulukseen oli niskan puolelle puhkaistava reikä, ”jota ei ollut moukan paidassa” niin kuin Vanhalan Vihtoor siitä sanoi. Myös tehtaan tytöt olivat maalaisten mielestä hienostelevia ja liian hyvissä vaatteissa arkipäivinäkin, mutta samahan heillä oli sunnuntainakin, sanottiin ja ajateltiin tyytyväisinä, että vaikka omat tyttäret olivatkin arkipäivinä työn vaatimissa huonoissa puvuissa, heillä oli sentään pyhäpukujakin ja aitan orrella valmiita kapioita.

Sivistystoiminta

Sivistyspyrkimyksiä Voikkaalla esiintyi kohta kun tehdas valmistui ja vakinaista asutusta sen lähettyville alkoi muodostua. Tehdas perusti heti kansakoulun. Se toimi aluksi konttorirakennuksessa Kossilan puoleisessa päässä, mutta sittemmin Yrjönojalla. Kiertokoulua ei minun tietääkseni Voikkaalla pidetty, se toimi vain ympäristökylissä samaan tapaan kuin muuallakin Valkealassa, eli viikon vuorottain kussakin talossa ja neljä viikkoa kussakin kiertokoulupiirissä vuosittain.

Rippikoulu kesti myös neljä viikkoa. Aikaisemmin tyttöjen rippikoulu oli keväällä, poikien syksyllä, mutta kun minä v. 1902 oli poikainkin rippikoulu keväällä ja ensimmäisenä, sen jälkeen vasta tyttöjen rippikoulu. Rippikoulu pidettiin aamupäivisin rovastin pappilassa, iltapäivisin Jokelan pappilassa, kumpaisenkin väentuvassa. Kulku pappilasta toiseen oli reipastuttavaa lukutuntien välillä. Asuin Jokelassa Vihtoor Arvilassa ja asuintovereinani oli Kymintehtaan poikia. Ne olivat riehakkaampia kuin me maalaispojat ja näyttivät pitävän itseään parempinakin. Eräskin kertoi kuinka hieno työ hänellä oli tehtaassa, ei tarvinnut kuin kävellä hienolla lattialla. Koulussa en huomannut heitä paremmiksi, en ainakaan meihin kansakoulun käyneisiin verrattuna. Kansakoulun käymättömiä oli silloin vielä Valkealassa useita. Mutta toisia levottomampia he olivat, kerran rovasti Vilen sanoikin, että Kymintehtaan pojat ovat aina muita vallattomampia. Toisen kerran hän, hermostuneisuuteen taipuva kun oli, nousi paikaltaan ja poistui kesken tuntia. Eräät jo toista kertaa rippikoulussa olevat sanoivat silloin, että kyllä hän palaa. Ja niin hän vähän ajan kuluttua tekikin. Kortteeritalossakin asuintoverini iltaisin permannolle levitetyillä oljilla jo oltaessa melusivat siinä määrin, että kerran tuvassa kanssamme nukkuva renki lopulta hermostui, nousi ylös, otti piiskan naulasta ja uhkasi antaa jokaiselle että tuntui. Ja kerran hän peiton päälle ropsauttikin, mikä ei kuitenkaan kehenkään sattunut ainakaan tuntuvasti.

Jokelassa kappalainen Cederberg puhui meille läksyjen kuulustelujen lisäksi kauniisti ja elämän ohjeita antavasti. Eräille ne näytti olevan vain pelkkää ilmaa. ”Puhuu kaikkea muuta eikä kuulustele läksyjä, että pääsisi pikemmin pois”, sanoi eräs minua lähellä istuva iso mies. Heikosti pystyi sana eräisiin muihinkin.

Kun koulun loputtua läksimme kotimatkalle, kaksi Kymintehtaan poikaa alkoi antaa Vanhalan Eemiliä (Oravalan Nuujan kylästä) selkään. Sitä varten he olivat narulla kiristäneet eväspussinsa pohjalle voiaskinsa iskeväksi taisteluaseeksi. Eemeli kulki kuitenkin rehvakasti heidän ohitseen, eikä häneen koskettu. Sellaistakin ehtoolliselle valmistuista siis esiintyi.

Tehtaalaisten oma-aloitteiset sivistyspyrinnöt alkoivat myös varsin pian. Perustettiin nuorisoseura, joka 1890-luvun viimeisinä vuosina piti iltamiaan Yrjönojan kansakoulussa, sen jälkeen Hirvelän taloissa ja rantakunnan Mäkelässä. Lähikylien nuorisokin alkoi käydä niissä. En itse vielä käynyt Yrjönojalla, mutta kuulin vanhemman sisareni kertovan siellä esitetyistä näytelmäkappaleista. Siitä alkaen kun seuran iltama 1903 oli kotonani, minäkin aloin käydä niissä. Ohjelman keskeisin numero oli näytelmäkappale. Se vaati enemmän harjoittelua ja oli kiintoisaa katsella. Muuna ohjelmana oli laulua ja lausuntaa ja väliin puhekin. Kotonani pidetyssä iltamassa oli puhujana Kymenlaakson kansanopiston silloinen nuori opettaja Tyyne Paavilainen (nyt eläkkeellä). Nuorisoseura toimi alkuvuosinaan melko vireästi. Se perusti lainakirjastonkin. Kovin suuri ei siitä kuitenkaan näyttänyt tulleen, sillä kevättalvella 1903 Mäkelässä pidetyssä iltamassa seuran johtomies, räätälimestari Domin kehoitti ahkerasti käyttämään puhvettia, jotta kirjastoa varten saataisiin rahaa, sillä eräät lainaajat olivat lukeneet kirjaston kaikki kirjat.

Viimeksi olin katsomassa Voikkkaan nuorisoseuran iltamaa kesällä 1905 Voikan työväentalon kentällä. Sen jälkeen sen toiminnasta en kuullut puhuttavan, mikä johtui siitäkin, että vuotta myöhemmin jouduin olemaan talvikaudet poissa paikkakunnalta. Mutta todennäköistä myös on, että sen toiminta työväentalon valmistuttua heikkeni ja sammui lopulta kokonaan. Nuorisoseura ei ollutkaan voinut saada piiriinsä kaikkia. Se oli ikään kuin paremman väen seura, johon kaikki eivät halunneet kuulua. ”En minä pyri niin korkealle”, eräskin nuorimies sanoi, kun häneltä kysyttiin lähteekö hän nuorisoseuran iltamiin.

Työväentalo iltamineen ja tansseineen veti 1906 alkaen puoleensa laajat piirit sekä tehtaalta että ympäristökylistä. Se alkoi varjostaa ja heikentää lähikylien nuorison oma-aloitteista toimintaa, vaikka ei se vielä pitkiin aikoihin sitä kokonaan tukahduttanut, niin kuin voidaan sanoa myöhemmin käyneen. Tehtaan seutu kun elokuvineen, teattereineen ja muine puoleensavetokeinoineen tarjoaa kaiken valmiina, eivätkä matkatkaan nykyisten kulkuvälineiden aikana enää aiheuta vaivaa ja viivytystä.

Tehtaan tulo ja Voikkaan nuorisoseuran toiminta vaikutti muuttavasti lähikylien nuorison huvitustapoihin. Siihen asti ne olivat olleet pääasiallisesti seuraavanlaisia. Kesäisinä sunnuntaina pojat jo päivällä kokoontuivat Huijamäelle tai kankaille korttia pelaamaan ja illoilla saapuivat sinne tytötkin poikien huijutettaviksi eli keinutettaviksi (Keinua Valkealassa sanottiin huijuksi.) Syksyisin käytiin talojen mallassaunoissa, joissa puheltiin hauskoja tyttöjen kanssa ja joissa pojat pelasivat korttia usein sillä tapaa, että hävinnyt sai kustantaa koko korttisakille kahvit.

Talvisin käytiin nurkkatansseissa tai muutoin iltaa istumassa ja leikkejä suorittamassa jossakin talossa Hirvelän, Nuujan, Rantakunnan ja Sopen kyläkunnista (jotka kaikki olivat osia Oravalan kylästä) mentiin tavallisesti Vilpulle, jossa oli paljon nuorta väkeä, 6 tyttöä ja 1 poika ja jossa ei ollut isäntää, vaan leskiemäntä. Voidaan sanoa, että silloin ilonpito oli alkeellista ja vähän rakentavaa, mutta hauskaa se nuorisosta oli. Senaikuiset nuoret ovat kertoneet, että se oli hauskempaa kuin sitten iltamat puheineen ja muine ohjelmineen, joissa vain muutamat esiintyivät ja toiset ovat passiivisia kuuntelijoita ja katselijoita, Noissa aikaisemmissa tilaisuuksissa oli jokainen myös ohjelman suorittaja, mikäli hän vain halusi ja siihen pystyi. Oma-aloittelijaisuutta ei tukahdutettu, vaan se sai vapaasti pulpahdella. Se esiintyi mm. pienten runovärssyjen teossa paikkakuntalaisista, esimerkiksi tällaisena:

Kaik on laulut laulettu. Eik yhtään liikaa.

Oravalan yhles talos on 7 vanhaapiika.

(Laulu tarkoitti Vilpun taloa, jolloin talon poikakin oli pantu vanhojenpiikojen joukkoon.)

Kaik on laulut laulettu ja laulan mie vie senkii.

Tielänhän mie tän kylän tyttöjen aitan avaimenkii.

Olisin saanut nuoren tytön Pullon Iisakilta

Vaan se tuli narratuks tuolta nenä-Tanelilta.

Joku poikariiviö saattoi huijuttaessaankin laulaa tämänlaisia värssyn pätkiä, mutta yleensä tytöt pitivät huijussa laulamisesta huolen. Laulut olivat haikeita lemmenlauluja tai jotain arkiveisuja. Varsinaisia kansanlauluja ei laulettu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä tunnettu.

Kun tehdas tuli ja nuorisoseura alkoi järjestää iltamia, nämä huvitukset alkoivat vähitellen jäädä muodista pois. Huijut lahosivat eikä niiden tilalle enää rakennettu uusia. Me Hirvelän pojat rakensimme keväällä 1904 huijun, mutta se ei kerännyt enää nuoria siinä määrin kuin aikaisemmin, sillä nuorilla oli jo muitakin menoja ja harrastuksia.

Juhannuskokkojakaan ei tämän vuosisadan puolella enää huijun lähellä pidetty, niin kuin ennen oli ollut tapana. Myös mallassaunoissa käynti alkoi jäädä pois käytöstä, samoin sunnuntai-iltaiset nurkkatanssit. Se johtui siitäkin, että niissä hanurinsoittajana toiminut edellä mainittu Taavi Hirvi meni naimisiin ja yleisen tavan mukaan silloin lakkasi käymästä nuorten huveissa, sekä myöskin siitä, että Vilpun tytöistä, vastoin laulun väitettä kolme joutui naimisiin ja toiset kolme alkoi tuntea itsensä vanhoiksi siihen nuorisoon verraten, joka 1890-luvun loppuvuosina oli kylälle leimaa-antava. Vilpun iltojen kukoistusaika oli ollut 1890-luvun alkupuolella.

Voikkaalle perustettu nuorisoseura perustettiin paljon myöhemmin, vasta 1906, mutta siitä tuli paljon elinvoimaisempi ehkä senkin vuoksi, että sen toiminta-alue Hirvelää lukuun ottamatta oli kauempana Voikkaalla kuin Mattila. Varsinkin ennen ensimmäistä maailmansotaa sen toiminta oli ripeää. Se järjesti iltamia, kävelyretkiä, kesäjuhlia, hiihtokilpailuja ja arpajaisetkin talon rakentamista varten. Talo valmistui v. 1910 ja sen johdosta pidetyssä kesäjuhlassa oli runsas sinivalkoinen liputus, vaikka sellainen liputus oli silloin kiellettyä. Mutta toimihenkilöt arvelivat, että kukapa urkkija osaisi tulla sitä katsomaan eikä osannutkaan. Vasta toisen maailmansodan jälkeen tämän seuran toiminta on näivettynyt, ellei kokonaan lakannut.

Raittiusharrastuksiakin Voikkaalla esiintyi, enemmän kuitenkin ajoittaisina innostuksen puuskina kuin sitekeänä, pysyvänä raitistumiseen johtavana työnä. Voikkaan raittiusseurasta en kuullut puhuttavan. Mutta kun keväällä 1898 syntyi juomalakko, se sai Voikkaalalkin innostuneita kannattajia. Mutta kuinka heikko ihminen on, osoittaa se minkä kuulin Aatami Pyötsijältä kotonani kertovan. Hän oli saman vuoden heinäkuussa ollut häissä, jossa tarjottiin viinaa. Hän huomasi häissä erään innokkaan juomalakkolaisen ja päätti silloin, että niin kauan kun tuo juo vain limonaadia, hän tekee samoin, mutta jos hän ottaa ryypyn, silloin hänkin (Aatami) tekee samoin. Puoleen yöhön asti oli Aatami saanut olla limonaadikuurilla, mutta sn jälkeen hän päätöksestä vapautuneena voi ottaa ryyppyjä, niin kuin häissä ennenkin.

Syksyllä 1905 suurlakkohuumassa marssittiin taas Saarelaiselle, joka valmisti limonaadia ja piti kaupan myös pilsneriä ja kaadettiin pilsneri maahan, sillä mitään ”väkijuomia” ei Voikkaalla saanut enää myydä. Tästä minulle kertoi eräs hyvin tunnettu ryyppymies, joka lakon jälkeen jatkoi ryypiskelyä entiseen tapaan. Kuitenkin ennen ensimmäistä maailmansotaa raittius yleensä voitti Voikkaalla ja sen lähikylissä alaa mm. siinä muodossa, että raittiushäät alkoivat ensimmäisen kymmenluvun loppupuolella tulla yleisiksi ja että niihin vieraatkin saapuivat ilman omia eväitään, vaikka eivät olisi lasiin sylkijöitä olleetkaan. Joitakin poikkeuksiakin tietenkin oli, niin kuin nuorisoseuran iltamissakin, joista kuitenkin humalaiseksi huomattu toimitettiin pois. Aikaisemmin olivat viinahäät olleet yleisiä ja niitä tehtaalaisetkin tanssipaikan puutteessa pitivät väliin lähikylien taloissa. Niissä oli silloin ollut rähinöitä ja tappelujakin.

Kylätappeluita ei Hirvelän ja tehtaan poikien kanssa ollut, sillä Hirvelän nuoret miehet eivät olleet tappaelupukareita ja sitä paitsi Hirvelä oli niin lähellä tehdasta ja sen eräässä talossa asuin tehtaalaisia vuokralla vielä tämän vuosisadan puolellakin, että se alun pitäen oli jo melkein yhtä tehdasseutua.

Mattila oli alkuaikoina eristyneempi ja siellä oli myös eräitä tappelumiehiä. Sen johdosta alkuaikoina olikin riitaisuuksia tehtaan ja Mattilan poikien välillä, vaikka ne eivät kehittyneetkään varsinaisiksi kylätappeluiksi. Syynä saattoivat olla tytötkin, sillä vielä myöhemminkin Mattilan pojat sanoivat, etteivät he kylänsä tytöistä välitä, mutta eivät anna niitä muillekaan. Se oli vain puhetta. Jo kohta alkuaikoina Mattilan parhaista taloista tehtaan miehet nappasivat itselleen tytön ilman, että vanhemmatkaan sille mitään mahtoivat. Eihän talon isännästä tai emännästä kylläkään hyvältä tuntunut kun tytär meni tehtaan miehelle, sillä vaikka talot olivatkin pieniä ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vähävaraisia, oli kuitenkin noloa, että tytärtä tultiin lainahevosella hakemaan. Sitä paitsi lastensa tulevaisuudesta huolehtivat vanhemmat olivat levottomia tyttären joutuessa naimisiin miehen kanssa, joka ei voinut tarjota edes pienen talon tuomaa taloudellista turvaa sairauden sattuessa tai perheen huoltajan kuollessa. Mutta minkäs teki kun rakastuneet tytöt eivät asian sitä puolta ollenkaan ajatelleet. Jos koetti olla lujana, saattoi saada yhtä tiukan vastauksen kuin Laurilan isäntäkin, jolle tytär kivahti, että vaikka isä palasiksi hakkaisi, ne palasetkin vielä Turusen perään hyppivät. Periksihän siinä oli annettava. Mutta kyllä Lassilan Taneli sitä muisti vielä kuusi vuotta myöhemmin, kun äiti puuhasi nuorimman tyttärensä panemista Kouvolaan silloin toimintansa aloittavaan yhteiskoulun ja tokaisi: ”Kyllä se tehtaan miehen koppaan osaa eväitä panna kouluttakin” Mutta vähitellen siinäkin asiassa mieli muuttui. Tehtaalaiset naivat talontyttöjä ja talollisten poika oli vaimokseen tehtaantytön.

Sanomalehtien tilaaminen Oravalaan ja Mattilaan oli 1890-luvun puolivälissä vielä perin harvinaista. Vasta kansakoulua ensimmäisellä tai toisella luokalla käydessäni tuli Savon isäntä kotiini ja sanoi, että eikö ruvettaisi tilaamaan Viipurin Sanomia. Ja niin se sitten tilattiinkin yhteisesti. Posti tuli Kossilan kauppaan, josta se haettiin ja luettiin ensin toisessa talossa ja sitten toisessa. Vähän myöhemmin kumpainenkin talo tilasi lehden yksinään. Kyläkirjaston kuvalehtikin alkoi tulla kotiini, sillä syksyllä 1996 toimintansa aloittaneen kansakoulun opettaja hankki sille ensimmäiset tilaukset. Kansanvalistusseuran kalenterikin meille vuosittain Antti Saviselta ostettiin. Uskonnollista kirjallisuutta meillä oli vanhastaan suhteellisen runsaasti. ja isäni hankki sitä jonkin verran lisää. Maallista kirjallisuutta luimme veljeni kanssa muutamista kirkolla olevasta lainakirjastosta lainatuista kirjoista. Sen lukeminen koko kylässä tämän vuosisadan puolella vilkastui, kun Oravalan kansakoululle tuli jo kohta vuosisadan alkupuolella lainakirjasto. Sanomalehtienkin tilaaminen silloin yleistyi varsinkin suurlakon jälkeen, kun puolue-elämä voitti alaa, aiheutti kiistoja ja puoluemuodostuksia.

Tehtaalaisten lehtien tilaaminen lienee ollut yhtä heikkoa kuin kyläläistenkin, ainakaan taloissa vuokralla asuvilla tehtaalaisilla en muista nähneeni sanomalehtiä, enkä ensiaikoina nähnyt niilläkään tehtaalaisilla, joille vein maitoa. Mutta niiden keskuudessa asia myös muuttui tämän vuosisadan puolella, varsinkin suurlakon jälkeen.

Tässä yhteydessä voisi vähän kertoa suurlakostakin. Olin silloin käymässä Voikkaan markkinoilla eli toripäivillä. Tehtaan silloinen isännöitsijä kierteli silloin torilla ja vähän hermostuneen näköisenä kehotti miehiä saapumaan johonkin kokoukseen. Jouduin miesryhmän luo, jossa siitä keskusteltiin ja jossa päätettiin, ettei mennä. ”Henki pois siltä, joka sinne menee”, kuulin erään heistä sanovan. Voikkaallakaan ei näytty tiedettävän mihin lakolla pyrittiin. Jotkut näyttivät luulevan, että nyt oli tullut yleinen kumouksen hetki ja yhteiskunta uudeksi. Asiat selvisivät sitten työväentalon kentällä pidetyssä yleisessä suurilukuisessa kokouksessa, jossa minäkin olin. Siellä olevalta puhujalavalta paikkakuntalainen työväen mies Tila, joka oli hyvä mutta maltillinen puhuja ja joka oli ollut Kotkassa perehtymässä tilanteeseen, selvitteli niitä mukaansa tempaavassa puheessaan. Hän sanoi, ettei nyt ole keskinäisten riitojen aika, vaan nyt on kaikkien toimittava yhteisesti. Kotkassa ovat porvarit ja sosialistit yhdessä rintamassa. Nyt on noustu itsevaltiutta vastaan. Keisarin kruunu, joka on liattu viattomien verellä, riistetään ja pannaan koirille kuonokopaksi. Se ei ole helppo yritys. Vuori ruumiita ja virta verta on siellä tiellä. Mutta sen jälkeen koittaa kaikille Venäjän valtakuntaan kuuluville kansoille vapaus.

Vallankumoukselliset olivat edellisenä kesänä pitäneet Sveitsissä kokouksen, jossa oli päätetty, että Puolalle ja Suomelle tulee sisäinen itsenäisyys. Meillekin tulee silloin yksikamarinen Eduskunta. Eräät kyllä haluavat kaksikamarista, mutta sillä ei asioita auteta vähääkään, sillä toinen kamari voi hylätä sen, minkä ensimmäinen kamari on hyväksynyt. Tilaisuudessa esiintyi pari muutakin puhujaa, joiden puheet eivät kuitenkaan vetäneet Tilan puheelle vertoja. Ja Hautalan torpparien puolesta esitettiin kysymys, milloin torpat tulevat itsenäisiksi.

Tehtaat ja niiden merkitys

Tehtaan rakennushommat näyttivät suurenmoisilta. Kävimme jo syksyllä 1896 (me pojat nimittäin) kurkkimassa tunnelin suuta, jonka poraaminen oli silloin pantu alulle. Ja seuraavana kesänä kiertelimme rakennusten vaiheillakin, joilla Forstenin Kalle oli itseoikeutettuna oppaana ja asioiden selostajana, hän kun oli joka päivä ollut rakennusväen kanssa tekemisissä. Kunnioitusta ja ihmettelyä herättivät myös ne isot keittokattilat, joiden kuljetus Harjusta tehtaalle tapahtui miesvoimin telojen päällä. Ihmeellisiä koneita kerrottiin tehtaassa myös olevan, joiden parissa ihmiset työskentelivät. Tuli mieleen ajatus, kuinka ihmiset osasivat niitä käyttää. Mutta kyllä ne vain olivat oppineet oman kylän miehetkin, jotka tehtaan töihin myös olivat menneet.

Tehtaan merkitys paikkakunnalle oli suuri. Siihenastiset hiljaiset maakylät joutuivat silloin tehdaselämän vilkkaaseen piiriin mikä vaikutti niiden elämänmenoon mullistavasti. Raha alkoi kiertää, sillä menekkiä sai nyt kaikelle sille tavaralle, mitä talo pystyi tuottamaan. Ja metsällä saatiin rahaa. Vähitellen opittiin käsittelemään sitä säästäen ja saamaan siitä kohtuullisten väliaikojen päästä aina uusia tuloja. Maanviljelys ja karjanhoito alkoi myös tehostua, henkisetkin harrastukset heräsivät ja vaikuttivat asukkaihin kehittävästi. Vanhat myllyt kosken rannalta katosivat, mutta niiden tilalle rakennettiin ylös mäen vieruun jotenkin niiden kohdalle uusi mylly yhteiseksi Mattilan ja Oravalan kyläläisille. Mattilalaisilla oli siinä ilmainen jauhatus, sillä he olivat osannet sen vaatia, mutta Oravalassa vain hovi oli varannut itselleen oikeuden jauhattaa ilmeiseksi tietyn määrän viljaa. Mutta Oravalan talollisilla oli mahdollisuus saada ilmainen jauhatus, vieläpä koskirahaakin, sillä heidän puolestaan ei ollut tehty minkäänlaista sopimusta. Korvauksen vaatimisesta koskesta puhuttiin kauan, mutta myöhään vasta siihen ryhdyttiin. Vasta kesällä 1913 riita päättyi sovintoon ja vapaan jauhatuksen lisäksi rahakorvaukseen.

Eräässä suhteessa tehtaan perustaminen aiheutti ikävää sotkua, mikä johtui siitä, että tehtaan perustajat olivat kieleltään ruotsalaisia. Kuusaasta tehtiin Kuusankoski eikä Kuusaankoski, niin kuin Suomen kielen taivutuksen mukaisesti olisi pitänyt tehdä. Kosken alkuperäinen nimi oli näet Kuusas. Nimi Kuusankoski on sitten päässyt niin yleiseen käyttöön, että se on otettu myös seurakunnan ja kauppalan nimeksi, sillä niistä asioista päättävät ovat tuskin tietäneet kosken alkuperäistä nimeä. Kansan suussa alkuperäisen nimen mukainen taivutus on kuitenkin aina esiintynyt sanoissa Kuusaanniemi ja Kuusaanlampi sekä nykyisin nimessä Kuusaan Latu. Oikean kielivaiston mukainen taivutus esiintyy myös siinä, ettei ainakaan kukaan ympäristön alkuperäinen asukas sano menevänsä Kuusaan eikä tulevansa Kuusaasta, vaan kaikki menevät Kuusaaseen ja tulevat Kuusaasta.

Voikkaasta taas otettiin käytäntöön paikan ruotsinkielinen muoto sellaisena kuin se asiakirjoissa mm. ruotsiksi pidetyssä Valkealan seurakunnan kirkon kirjoissa esiintyy. Se on siellä Voikka vaan, mutta ainakin kerran huomasin sen valtion arkistossa säilytetyissä seurakunnan syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luetteloissa, esiintyvän myös muodossa Voikkas. Sellaisena se esiintyi myös kansan suussa minun nuorena ollessani. Se on siis yhtä alkuperäinen kuin nimi Kuusas ja muut samantapaiset Valkealassa olevat paikan nimet: Jyräs, Toras (joki), Laukas (suo) Voikkaan harjun takana. Mutta Voikkaakin pääsi yleiseen käyttöön ja tuli mm. Voikkaan Osuuskaupan, Voikkaan postin ja monen muun nimeksi aina viime aikoihin asti niin kuin Voikkaan Yhteiskoulukin osoittaa. Muta kaiken aikaa on käytetty myös alkuperäistä Voikas nimeä sanan taivutuksessa. Ja se on tehty oikein vaikka alkuperäisen nimen murteellinen taivutus onkin poikkeuksellinen eli kaikissa taivutusmuodoissa heikkoasteinen. Niin ainakin Hirvelässä ja koko Oravalassa ja luulen niin olleen muuallakin. Kuullessaan, että Voikkaalle ruvetaan rakentamaan tehdasta, Suurentuvan Eerikki esimerkiksi sanoi: ”Vai tulee Voikkahahkii jo Kuusas”. (Tehdas ja Kuusas oli tullut hänelle samaa merkitseväksi.) Säännönmukaisesti hänen olisi ollut sanottava Voikkahahkiin, Voikkaaseenkiin. Samoin sanottiin ”Se män pojan kans Voikah markkinoille”, pro Voikkah = Voikkaan. Mutta oikean kielivaiston mukaisesti alettiin kuitenkin käyttää melko yleisesti taivutusmuotoja Voikkaan, Voikkaalta jne. vaikkei nominatiivia Voikas käytetäkään, vaan sen tilalla on Voikkaa. Ja voihan se kai niin ollakin, jos nimi Voikas tuntuu kovin oudolta. Mutta senkin käyttämiseen pian tottuisi.

Voikas-sanan vastapainoksi sana ”Hotti” taas on esiintynyt heikossakin asteessa vahva-asteisena nimenä Hottinkoski. Sitä koskea ei enää ole, mutta ennen aina Huonmäkeä alas tullessani koetin nähdä sen kuohuja. Minulla liittyi siihen eräitä muistoja lapsuuteni ajoilta. Kävimme joskus poikasakilla sen rantakallioilla ja sen alajuoksussa uimassa. Ja eräänä sunnuntai-iltana laskin kansakoulutoverini Töttörön Jalmarin kanssa sen alas että keikkui. Yhä vieläkin hirvittää (kotipaikkakunnallani se tarkoittaa samaa kuin kauhistuttaa) ajatus, että olisimme voineet jäädä kosken kuohuihin. 

Pertti Paalanen