Ala-Kaalinpää
Ala-Laurila
Ala-Rötkö
Ala-Sipilä
Ala-Tollman
Gardemeister
= Piensihvola
Harjula
Heikinmäki
Immansuo
Juosola
Jussila
= Saarinen
Kaalinpää
Keskitalo
Valkoinen Lassila
Punainen Lassila
talon värin mukaan
Postimies Heikki Merivirran mukaan
Laurila
Mäkelä
Peltola
Pessa
Pihlajamäki
Purho
Rauhala
Rötkö
Sihvola
Tollman
Töyrylä
Uutela
Vilkki
Ylä-Sipilä
Ylä-Tollman
Voikkaan
perinnepiiri 2003
Tellervo
Koskela / Pärttyli Pohjanheimo
Pessankosken
koski osuuksien myynti Kymin Oy:lle
Myyjä
sai vapaata sähköä myytyjen manttaalien perusteella ”Ikuisiksi
ajoiksi”. Ja vapaan myllytysoikeuden. Sähkön käyttö oli
rajoitettua joka talossa oma rele joka laukesi jos kulutus
ylittyi.Yhteisrele oli muuntajassa, joka sijaitsi Kylämäen päällä
Saarisen maalla. Lauenneen releen sain kytkeä vain sähkömies, joka
aikoinaan oli Albin Partti. Jotkut sähkön käyttäjät käytti
ns.rautannaula ohitusta, josta aiheutui harmia muille sähkön
käyttäjille, koska sähköön tuli yli kuormitusta ja rele laukesi.
Rajoitetun sähkön aikana oli myös sähkölämmitttimiä mikä
osaltaan aiheutti releiden laukeamista, ja sähkökatkoja.
Sähkölämmittimet kerättiin pois, pienen purinan saattamana.
Voikkaan
tehdasta rakennettaessa tehtiin Harjuntie tehtaan ja Harjun aseman
välille. Sylvester Pessa avasi tien varrella maalaistaloon oman
maakaupansa 1890. ”Pessan vanha isäntä hommas kaupan kyökkih,
porstuan pohjakaamarih” Juho Kaalinpää oli aikoinaan muistellut.
Talo tunnettiin Kauppa Pessana. Sylvester piti kauppaa 13 vuotta ja
hänen poikansa Taavi Pessa sekatavarakauppa 1909 -1954. Joka
tunnettiin kauppa Pessana erikseen kylän muista Pessoista.
Kauppatalossa oli kolme sisäänkäyntiä: kaupan sisäänkäynti,
perheen keittiön sisäänkäynti ja kolmas, talon päädyssä oleva
sisäänkäynti. Pessalla
oli myös liike Kouvolassa Seppälän talossa vuonna
1909.
Myöhemmin
asioitiin Mattilan pajan luona olleessa S-ryhmän Ympäristön
Osuuskaupassa, jota kutsuttiin myös ”pajan kaupaksi”. Pajan
kaupan historiaa. Paikalla on ainakin ollut Heimosen kauppa ja
Marttilan kauppatalo, jonka Osuuskauppa osti kalusteineen ja varaston
tukkuhinnalla. Osuuskauppa
Ympäristön myymälä avattiin 7.5.1937. Uusi myymälärakennus
rakennettiin vanhan tilalle 1964. Myymälä toiminta loppui 1970-
1980-luvun vaihteessa. E-liikkeen osuuskauppa sijaitsi ylikäytävän
luona. Lappalantien risteyksessä 1940 luvulla oli Ester Halosen
ruokatavarakauppa T:mi E.Halonen. Myöhemmin kaupanpito siirtyi
Lappalaisille. Vuosina 1954 – 1976 kauppaa isännöi Väinö
Valjakka.
Myös
Mattilan kankaalla, radan yläpuolella oli kauppoja, ensin Kanervan
Hildan, sen jälkeen se oli E-liikkeen myymälä, ja myöhemmin
Maunon kauppa. Sekä Mattilan II varressa kiinteistö oli
Virvoketukku T Paalasen Ky rakentama, joka toimi Mallasjuoma Oy
edustajan tukkuvarastona muutaman vuoden ennen Kouvolaan
siirtymistä, sekä myöhemmin SPAR päivitäistavara kauppana.
Koulupiirin
raja oli Laukunkujassa
Eskolan
pajankulmalta alas menevä kuja. Jonka varrella tai itäpuolella
asuvat menivät Mattilan kansakouluun ja länsipuolelta Voikkaan
kansakouluun.
Minä
kuuluin siihen jälkimmäiseen ryhmään, siihen aikana Mattilantie
varressa asuneena, tarkemmin Vesarin mäen nyppylän kohdassa.
Kirjoittajan muistelua
Eskolan
paja oli keskeinen ja tärkeä toimija kylällä
Joskus
1860-luvun alussa Pilkanmaan kartanon Vähä-Eskolan torppari oli
lähettänyt poikansa Johanin Oravalan kyläsepälle oppipojaksi.
Noin kolmisen vuotta kestäneen oppiajan jälkeen nuori seppä oli
siirtynyt Mattilan kylään Sepänmäelle rakennetuun pajaan.
Todennäköisesti 1890-luvulla seutukunnan talolliset olivat
talkoilla pysyttäneet tuomistaan hirsistä pajan silloiseen
metsikköön, nykyisen betotiilisen pajarakennuksen paikalle. Siinä
aloitti Sylvester Eskola pitkän uransa, jonka avuksi tuli poikansa
Arttu ja Erkki. Alkuaikoina kaikki työvälineet piti itse vamistaa.
Kookas ahjon paljepuhallin oli ollut puuta ja hirvennahkaa. Eskolan
pajaan tuotiin hevosia kengitettäväksi Valkealasta, Iiitistä,
Jaalasta, Kuusaalta tehtaan maatalousosastolta.
Sylvester
oli käynyt ajanmukaistamassa taitojaan Helsingin kengityskoulussa
vuoden 1900 seutuvilla. Alussa hevostenkengät ja naulat taottiin
itse.
Talvisin
sepät kierteli taloissa kengityspuuhissa mm. Oravalan
kartanossa ja Multahovissa. Kengitysten lisäksi sepät korjasivat
hevosajoneuvojen
raudoituksia, kärrinpyöriä, reenjalaksia, valmistivat hyviä
viikatteita ja sirppiä, tulisijojen nurkkarautoja ja pataraakkuja.
Paja oli talollisten, ja sepät tavallaan heidän palveluksessaan.
Isännät suorittivat kerran vuodessa tarkoin
määritetyn korvauksen ennalta
sovituista töistä. Joulun ja loppiaisen välipäivänä seppä sai
mukaansa 5-7 kappaa ruista hevosta kohti, kapallisen ohraa, kauraa
ja hernettä, pellavaa, villoja, nippupäreitä valaisuun, olkikuvon
patjaa varten, lihaa ja kuorman polttopuita.Tarvittavat raudat,
teräkset, yms maksettiin suoraan rahalla. Hirsirakenteinen paja
paloi 1920-luvulla, välittömästi
tilalle rakennettiin uusi betonitiilinen rakennus. 1920-luvulla
saatiin sähköä, silloin
otettiin käyttöön sähköisiä koneita ja laitteita: porakone,
ahjolle puhallin, konesaha, smirkeli, sähkö- ja
kaasuhitsauslaiteet, yms. Työ oli monipuolista ammattitaitoa ja
kätevyyttä vaativaa, pääsiassa oli korjauksia ja työkalujen
teroittamisia. Pihassa oli tietysti puomi hevosten kiinnitystä
varten.Yli 100-vuotias, kolmen sukupolven paja historia päättyi
1982.
Kuusankoski
seuran kotiseutu kävelyt 2003 ja 2009
Seppä
oli kylillä keskeinen henkilö taitojen puolesta. Eräässä
pohjoisen Kymenlaakson kylässä, kansalaissodan aikana kylän seppä
ei halunut valita puolta, vaan pakeni metsään piiloon, oli sitten
kylä punaisilla tai valkoisilla. Hän tuli esiin vasta kun
paikkakunnan ja kylän olot vakiintui. Säästi ehkä henkensä?
Molemmilla sotivilla osapuolilla olisi ollut tarvetta sepän
taidoille sotivan armeijan huollossa.
Aluksi
viljelyksessä olevat viljat olivat lähinnä omaan käyttöön,
niistäkin suurin osa meni lähinnä eläinten rehuksi.
Tuotantopanosten ja uusien investointien
tarve ja hinta, pakotti viljelyn tehokkuuden
olennaiseen nostamiseen, ja
koneellistumiseen
joka antoi voimakkaan sysäyksen myös viljan myynnin aloitamiseen
Valtion
viljavarastolle ja muille
välittäjille.
Sekä uusien öljykasvien sekä sokerijuurikkaan sopimusviljelyn
aloittamiseen. Rehukaali
sai
suuren suosion, sitä viljeltiin
lehmille rehuksi sen
helpon käytön vuoksi.
Aktiivista
torikauppaa Voikkaalla ja kasvatusta juureksilla teki Nurmisen Mikko perheineen.
Pajulahden
viljan kuivuri
Joka
oli rakennettu 1928, oli neljän talon yhteinen kuivuri. Myöhemmin
kuivuri uusittiin siilokuivuriksi. Sijaitsi Maamiesseuran talon
vieressä.
Viljojen
lajittelua ja peittausta
Suoritettiin
tilojen yhteisillä laitteilla.
Metsätalous
näytti tilojen tulorahoituksessa etenkin
talvisin,
työajan ja kaluston käytössä merkittävää osaa. Harvennushakkuissa poistettuja
puita käytettiin omissa lukuisissa
uuneissa,
sekä
karjatupien
suurissa padoissa veden
lämmittämiseen. Sekapuuta
myytiin halukkaille ostajille, myös puhdasta koivua myytiin
polttopuuksi. Päätehakkuissa tuli myös ulos myytävää puuta.
Siitä myös kylän raamisahalla sahattin omiin rakennus
tarpeisiin
lauttaa ja lankkua. Höylättäväksi
tarkoitettu
puutavara
vietiin kankaalla olevaan Vilenin Pamin puusepän verstaalle.
Erilaiset
rahdin ajot hevosilla ja myöhemmin traktoreilla, antoi myös
lisätuloja tiloille.
Muutamilla
Mattilan
tilallisilla oli Sydänmaiksi sanottuja kesätupia,
Sydänmänmaan
palstoilla
oli noin
8 kilometrin
päässä
Mattilasta, niihin
oli rakennettu erillisiä
kesätupia,
koska matka hevosella edestakaiset matkat päivittäin olisi vienyt
runsaasti aikaa. Yleensä
palstat
oli heinän ja
kauran viljelyssä.
Sinne
mentiin
lehmien kanssa Kesäkuussa heinänkorjuuseen,
joten siellä
piti
lehmiä
olla
niitä hoitamassa lypsy kuntoista väkeä. Maidosta
aina
kirnuttiin
voita, joka tuotiin Mattilaan 8
kilometrin matka kävellen ja aamulypsylle takaisin. Syksyisin kauran
niiton aikana oli heinämaissa odelmaa, silloin siellä oltiin niin
kaun kuin tuoretta ruokaa lehmille riitti. Kesä tuvat
olivat yleensä
vanhoja
hirsirakennuksia,
Savon rataa rakennettaessa niissä asui ratatyö miehiä. Muutamilla
taloilla oli siellä yhteinen sauna. Ja
hevosille erilliset tallit, jotka
syys kyntöjen aikana oli käytössä. Sähköä
ei siellä ollut vaan öljylampun valossa tupatouhut hoidettiin, ja
syyskynnöt tehttiin hevosaikana päivänvalossa, vasta traktoreiden
aikana auringon laskettua oli kyntöä mahdollista suorittaa.
Muistan
1950-
luvulla
pikkupoikana olleeni Sydänmaalla puimakonetta viemässä
traktorin peräkärryllä savisen peltotien päähän, kauraa puimaan.
Välillä olimme saviliejussa pahasti kiinni ja alkoi
jo päivä harmaantua,
pimeä
alkoi
lähestyä
. Äitini ja
Kerttu oli
jo huolissaan missä Eero, renki
Ville ja
poika viipyy. Sehän piti olla vain
puimakoneen
vienti
ja jättää se peräkärryn päälle tulevien päivien
kauran
puinteihin.
Sydänmaalla
pääsin oikein traktorin rattiin, se oli harmaa Ferguson. Sain ajaa
pois
kerätävien heinäseipäiden keruussa, seipäältä
seipäälle,
aina
saran
päähän. En saanut tehdä käännöstä tai toiselle saralle
siirtymistä. Ei
tainnut silloin olla ohjaustehostimia tuon aikakauden Fergusonnissa,
joten ratin kääntö vaati voimaa pehmeällä
pellola ja tuolla nopeudella,
jota minulla ei silloin ollut. Kytkin oli niin jäykkä vaikka
seisoin koko painollani sen päällä se ei painut tarpeeksi alas, en
saanut vaihdetta päälle, piti vetää ratista täysillä voimin
alaspäin että kytkimen sai tarpeeksi alas ja ykkkösvaihteen
päälle. Ja varovaisesti nostaa sitä ylös ja liikkeelle. Olin
ylpeä itsestäni tästä saavutuksesta, olin ajanut traktoria.
Kirjoittajan muistelua
Tonttien
myynti ja vuokraus
Mattilan
tasaiset pellot säästettin omaan vijelyyn, Salpausselän harjun
eteläiset rinteen
tontia
myytiin
tai vuokrattiin, usein
Voikkaan
tehtaalle tuleville työntekijöille. Sikomäki siitä hyvänä
esimerkinä, ennen kaavoituksen alkua. Koko Voikkaan taajaman
asukasmäärän
ja palvelujen kehitykselle oli olennaisen tärkeää että
mahdollista rakentaa asuntoja omaan
käyttöön tai heti
valmiita
asuntoja vuokrattaviksi
tulijoille.
Mattilan maanomistajilla oli tässä merkittävä tehtävä.
Se ilmenee tilojen rekisterien numeroista. Esimerkiksi
kiinteistörekisterin numero 3:14, tilasta 3 on lohkottu ja
rekisteröity 14
tonttia.
Voikkaalla
oli eläinten ostajia Jaakkola, Jyrkilä ja Vuorinen. Ja myöhemmin
Karjaportti Korialla ja Karjakunta Kouvolassa.
Kylän
yhteistoiminta ja kylähenki
Ominaista
Mattilalle on aina ollut tietynlainen kylähenki, yhteenkuuluvuus.
Mattilalaiset tunsivat olevansa aina enemmän kuin muut. ”Mattilan
pojat” olivat jotakin. Kotkan sairaalassakin eräs mies kertoi
olevansa Mattilasta, ei Voikkaalta.
Tunnusomaista
koko kylän toiminnalle on ollut hyvä yhteistyö ja talkoohenki.
Ennen sotia, sotien aikana sekä myös jälkeen, hoidettiin kylässä
peltotöitä usein talkoilla, esim. viljankorjuut. Talojen
ojat tehtiin kylän väen yhteistyönä syksyisin sadon korjuun
jälkeen ainakin 1930-luvulla. Oja-aura oli talollisten
yhteisomistuksessa. Auraa veti 8-10 hevosta. Mukaan lähdettiin aina,
kun joku ilmoitti, että ojat pitää saada auki. Se talo, jonka ojia
aurattiin, tarjosi kahvit koko porukalle. Meininki oli mukava.
Yleistä
oli, että taloista käytiin töissä oman talon ulkopuolella,
monilla oli työpaikka Voikkaan tehtaalla.
Paikallinen
tehtaan mestari joka otti miehiä töihin, jos ei jo aikaisemmin
tuntenut, kysyi aina mistä nuori mies oli kotoisin. Otti mielellään
tehtaalle töihin maatalon töihin tottuneita reippaita nuoria. Tätä
tapahtui ihan Jaalasta saakka.
Kirjoittajan muistelua
Uimiska
saattoi lapset ja vasikat maailmaan
Karjakko
Uimi(ska) oli kätilönä usein synnytyksissä. Uimiska oli koko
pitäjän karjakko, joka kulki talosta taloon Selänpäätä ja
Iittiä myöten ja autteli maailmaan sekä emäntien että lehmien
lapset. Uimiska lienee ollut tarkastuskarjakko. Uimiska asui
Saarennontien varrella Harjussa. Hänellä oli suuret pinot puita
pihassaan.Hän piti puutalkoita, joihin isännät tulivat suurten
puukuormien kanssa, pitihän kätilö pitää hyvällä mielellä,
koska häntä usein tarvittiin taloissa.
Posti
sijaitsi Harjun asemarakennuksessa. Postissa oli kaksi luukkua,
joiden kautta asioitiin. Posti haettiin joka päivä ja se oli lasten
työtä. Mattilan pojat hakivat postin yhdessä ja sovittuna aikana.
Harjun ja Mattilan poikaporukoille oli jostain syystä syntynyt
erimielisyyksiä, minkä takia ei ollut viisasta mennä yksin postin
hakuun. Lappakosken posti haettiin hevoskyydillä Harjun asemalta.
Voikkaalle saatiin posti 1930-luvulla. Se sijaitsi puutalossa
Seuratalon takana. Ensin Mattila oli Voikka 7. piiri, myöhemmin 14
piiri, sen jälkeen siirryttiin tiekohtaisiin osoitteisiin. Postia
tuli edelleen osoitteella perille Voikkaa Mattila koska
postinkantajat tunsivat alueen perheet . Postin kantajina alueelle
oli ainakin Veli Turkkila ja Heikki Merivirta, Seuratalon luota posti
siirtyi Jaalan/Hirveläntien risteykseen rakennettuun uuteen taloon.
Voikkaan postin toiminta lopetettiin 2000-luvun alussa.
Muistan
äitini kertoneen: Harjunsillan melko uutta puu kantta oli tervattu ja
äitini kengät olisi tuhriutuneet tuoreessa tervassa, hän kääntyi
takaisin postinhaku matkalla. Työmiehet opasti, tule huommena
uudestaan, silloin sillan puukansi on sopivasti kuivunut. Tämä
tapahtui 1918 punaiset oli Voikkaalla isäntinä. Varustaudutiinko
sillä toimenpiteellä mahdollisen sillan polttamiseen, hyvin
tervattu puu sillan kansi helppo polttaa?
Kirjoittajan muistelua
Suutaripalvelut
saatiin kiertävältä suutari Turpeiselta, joka asui pajan luona.
Turpeinen tuli kotiin tekemään suutarin töitä päivisin. Turpeinen
otti mitat jalasta ja valmisti kengät. Pohjat naulattiin
puunauloilla, joita sai ostaa valmiina. Itse tehdyllä pikilangalla
ommeltiin muita saumoja. Mauno muisteli, että vanhan tuvan
peräpenkillä oli leveä lankku. Sen kupeessa oli reikä, johon
Turpeinen pani pystyyn naskalin; se oli apuna pikilankaa
valmistettaessa. Pikilanka valmistettiin ”möyheestä” eli
karkeasta pellavalangasta, joka päällystettiin pikilapuista
hangattavalla piellä. Pikilankaa tarvittiin myös hevosvaljaiden
korjaukseen.. Suutari neuloi yhdessä talossa niin kauan kuin töitä
riitti ja siirtyi sitten toiseen taloon. Kaikkien suutareiden tekemät
saappaat eivät yhtä hyvin pitäneet vettä. Antti Puranen oli yksi
tunnettu suutari, joka teki töitä Voikkaalla eikä toiminut
kiertävänä suutarina.
Hierojat
kiersivät myös talosta taloon, mm. Iitin Tiltu.Tiltu oli komea,
hyväryhtinen nainen, jolla oli valtavan pitkä tukka. Hän oli
kovakätinen, jonka käsittely tuntui. Mattilassa kiersi hierojana
myös sokea Eeli.
Neiti Kyllikki Pirinen opettajan tytär oli hierojana Voikkaalla ja Mattilassa, hän pyöräili asiakkaiden koteihin.Kesäisin hän toimi Lappeenrannan Kylpylässä.
Pirjo Rautalin
Myös
kuppari kiersi talosta taloon ja kuppasi lämmitetyssä saunassa.
Kuppari kuppasi mm. selästä ja jaloista.
Hykkääläskä
teki erityisesti päällystakkeja. Kaisa Holmavuo ompeli vielä
sotien jälkeen. Eila Peltola on ollut räätälin opissa ja myös
ommellut vaatteita. Miesten pukuja teki räätäli Kauppi, joka asui
pajan luona. Mauno Peltola kertoi, että hänen ollessaan
kansakoulussa hänelle päätettiin teettää pikkutakki, koska äiti
ei osannut ommella sitä. Kangas ostettiin ja vietiin räätäli
Kaupille. Kauppi otti mitat ja lupasi, että takki valmistuu
jouluksi. Takkia käytiin sovittamassa. Joulujuhla läheni eikä
takkia näkynyt. Joulujuhla-aamuna takki vihdoin valmistui ja äiti
haki sen räätäliltä. Takki haisi vahvalle tupakalle. Kauppi oli
kova tupakkamies ja tupakoi räätälin pöydällä istuessaan. Kun
takki oli monta viikkoa ollut työn alla, haju oli voimakas ja takki
haisi varmaan myös koulun juhlassa. Kaikki arvasivat, missä takki
oli tehty. Voikkaalla toimineita räätäleitä olivat mm. Ehkola ja
Salon Julle.
Marttojen
puheenjohtaja oli mm lastenkodin johtaja Hannikainen. Martat
kokoontuivat eri taloissa. Martoilla oli mm. mankeli, joka kiersi
talosta taloon. Mattilan Martat ovat toimineet vilkkaasti ja
järjestivät juhlia sekä vuosittain mm. myyjäiset Voikkaan
seuratalolla, näin edelleenkin. Koko toiminta on nyttemmin siirtynyt
Voikkaan seuratalolle. Mattilan Martat täytti 100 vuotta vuonna 2006
ja on kirjoittanut historiikin toiminnastaan.
Mattilan Marttojen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Martta Pirinen
Lehtileike julkaisusta tuntematon samoin ajankohta
Pirjo Rautalinin arkistosta
Kylällä
oli oma
palokunta,
jonka Voikkaan tehtaan isännöitsijä Brejlin perusti 1930-luvulla
Perustava kokous oli Sipilässä. kokouksessa. Brejlin piti siellä
tarmokkaan puheen perustellen palokunnan perustamista mm. avun
läheisyydellä tulipalon sattuessa. Palokuntaan kuuluivat
periaatteessa kaikki kylän miehet. Palokunta oli VPK ja alisteinen
tehdaspalokunnalle. Lastenkodin navetassa säilytettiin alkuaikana
palokunnan ruisku, joka oli hevosvetoinen, eikä siis kovin
nopea lähtöinen. Myöhemmin navettaan rakennettiin torni
vesiletkujen kuivaamista varten. Ennen talvisotaa palokunta sai
Jehu-nimisen moottoriruiskun, jolla harjoiteltiin Kymijoen rannassa.
Sotien välillä saatiin pieni kuorma-auto. Palokunta oli
sammuttamassa sotien välillä ainakin yhtä metsäpaloa. Mauno oli
tällöin sotatoimissa, mutta muistaa nähneensä valokuvia nokisista
miehistä. Toiminta oli vilkasta ja kiinnosti nuoria miehiä ja kylän
poikia monine harjoituksineen. Mukana oli myös varttuneita miehiä.
Mannisen Ville toimi ruiskumestarina, koska sai veivattavan ruiskun
parhaiten käyntiin ja asui lastenkodin vieressä.
Kuva ELKA: Mattilan VPK rakennus oli lastenkodin vieressä
Vesa Rantaharju Tuon bunkkkerin muistan. Alla oli/on vielä toinen tila (väestösuoja). Se on luultavasti vieläkin olemassa jos oikea kohta löytyy ja joku viitsisi kaivaa. Letkutornia en muista, mutta lähellä oli peltikannellinen kaunis, konesaumattu ufon näköinen palokaivon kansi. Jossakin historiikissa on maininta kyseisestä palokunnasta. Hälytyksen tullessa hevosia lähdettiin jahtaamaan laitumelta. "ratsuväen" vasteaikaa ei varmaankaan mitattu minuutteina. VPK on siis peruja siltä ajalta: Varmasti Palaa Kaikki
Pessan
Vihtori, joka asui tien toisella puolella, oli päällikkö.
Palokunnan tärkeimpiä tapahtumia olivat hiihtokilpailut, joissa
viestihiihtona kilpailtiin Kylänmäki vastaan Pessanmäki.
Hiihtoihin värvättiin väkeä ja kisa oli kova. Hiihtokilpailun
lähtö- ja maalipaikka oli Peltolan pellolla. Suksien voitelua
varten keitettiin rasvoja. Palokunta lopetettiin sodan aikana. Laukunkujan
risteykseen oli kaivettu iso palokaivo.
perustettiin
Voikkaalle 26.8.1924 Voikkaan Merisuojeluskunta, Kymintehtaitten
Suojeluskunnan alaisuuteen. Maaliskuusssa 1926 muodostettiin oma
osasto joka liittyi Kymenlaakson Merisuojeluskuntaan, VIII alueeseen
alussa mukana oli 30 jäsentä Voikkaalla ja Mattilasta. Päällikkönä
toimi Alvar Brejlin.
Merisuojeluskunnan
arkisto/ Jussi Eloranta
Suojeluskunnan
poikaosasto
Suojeluskunnan
poikaosasto perustettiin tehtaan sosiaalipäällikkö Launikarin
toimesta Mattilaan ennen sotia. Mauno Peltola toimi sen vetäjänä.
Mukana oli noin 20 poikaa, joista elossa ovat Mauno Peltola, Veikko
Kemppilä ja Tapio Gardemeister. Sodan aikana pojat toimivat
erilaisissa palvelustehtävissä, kuten toivat ruokaa kannulla sillan
vartijoille. Mukana ollut Matti Laine on kertonut, että paleli
kovasti, kun toi ruokaa sillan vartijoille, usein potkukelkalla.
Vartiotehtävistä miehet siirtyivät suoraan armeijaan ja rintamalle
parin päivän aikana. Myöhemmin poikaosaston nimi muutettiin
”Sotilaspojiksi”.
Keskustelukerho
ja juhlat
Kylällä
oli sodan jälkeen koululla kokoontunut keskustelukerho.
Luettiin kirjoja ja keskusteltiin. Myöhemmin koulun johtokunta
kielsi koululla kokoontumisen jolloin kerhon toiminta loppui. Kerhon
vetäjinä toimivat opettajat Ropponen ja Järvelä sekä
opettajapariskunta Jääskeläinen, joiden toimesta aloitettiin
sittemmin laulukuoro.
Koulun
opettajat järjestivät kylällä juhlia mm. Kalevalan päivänä ja
Äitienpäivänä ja Kalevalan päivän juhlassa myös aikuiset
esiintyivät.
Kylässä
toimi myös Mattilan Maamiesseura.
Peltolan sydänmaan tupa siirrettiin Maamiesseuran käyttöön
Kaalinpään talon läheiselle kalliolle. Seura kokoontui kerran
kuukaudessa ja järjesti erilaisia kursseja, kuten Karjakurssi.
Seuran nimi muutettiin Maatalousseuraksi ja käsittämään koko
Kuusankosken. Tämän jälkeen seuran toiminta alkoi hiipua.
Kylän
Sonniyhdistys
toimi
1930-1950 ja
piti
yllä kylän sonnia, joka asui Kaalinpäällä. Talolliset maksoivat
karjakoon mukaan määräytyvää osuusmaksua, millä rahoilla sonni
hankittiin yhdistykselle. Lisäksi maksettiin astutusmaksua, mikä
todennäköisesti oli suurempi yhdistyksen ulkopuolisilta henkilöiltä
kuin jäseniltä. Lehmiä astutettiin myös talojen sonneilla, esim.
Vesasen talon sonnilla.
Raamisaha
sijaitsi vastapäätä
Lastenkotia olevalla kalliolla Vattumäellä, siinä oli osakkaina
paikallisia maanviljelijöitä
joilla oli tarvetta omien runkojen sahaukseen. Sahauksia
suoritettiin myös
ulkopuolisille.
Tyttö-
ja poikakerhot, lähetysompeluseura
Seurakunta
piti koululla sekä tyttö-
että poikakerhoa sekä lähetysompeluseuraa. Lähetyspiirin vetäjänä
oli Jenny Eskola ja myöhemmin Aili Paalanen. Diakonissa Helvi Munne
oli joskus mukana ompeluseurassa.. Aili Paalasen jälkeen ompeluseura
loppui.
Mattilan
Metsästyskerho perustettiin 1946 ja rekisteröitiin heti
Metsästäjäliittoon. Kerhoon liittyi noin 30 jäsentä.
Perustaja jäseninä olivat mm. Mauno Peltola ja Helge Peipponen.
Perustamiskokouksessa ja muutama vuosi tämän jälkeen
puheenjohtajana oli Viljo Rämä. Mauno Peltola toimi metsästyskerhon
puheenjohtajana 20 vuoden ajan. Nykyään puheenjohtajana on Kari
Alatalo. Alkuvaiheessa kerho sai vuokrata metsästysmaikseen n. 2500
ha Mattilan, Hirvelän, Hautalan ja Oravalan kylien maita.
Toiminta
kohdistui pienriistan metsästyksen ohella riistanhoitoon, kuten
esim. riistapeltojen tekoon eläimille. Ensimmäinen hirvenkaatolupa
1953-1954 aktivoi koko kylän väkeä. Hirviä ei ollut paljon ja
hirvenmetsästys oli uusi ja suuri asia. Aiemmin hirvet oli kaadettu
hyvin vähiin. Mauno Peltola muisteli nähneensä hirven jäljet
ennen talvisotaa Mattilassa. Niitä kävivät muutkin katsomassa,
harvinaisia kun olivat. Mauno kertoi ampuneensa ensimmäisen hirvensä
sota-aikana Itä-Karjalassa, jossa oli paljon hirviä. Hirvenlihan
sanottiin olevan ”herrojen herkkua”. Metsästysseurassa hirven
ampuminen koettiin merkittävänä tekona ja lehtimiehetkin halusivat
tehdä haastatteluja ampujista. Tällöin seura päätti, että
ampujien nimiä ei anneta tiedoksi ulkopuolisille. Ensimmäisinä
vuosina vanhemmilla miehillä oli viinapullot mukana hirvijahdissa.
Myöhemmin tämä tapa jäi pois. Joissakin seuroissa on ollut
tapana, että hirven kaataja tarjoaa muille mukana olleille ryypyn.
Mattilan seurassa tällaista tapaa ei ollut. Se olisi ollut
mahdotontakin, kun hirvijahdissa oli mukana jopa 70 henkilöä, myös
muista seuroista, kuten Oravalasta. Oravalan miehet jäivät pois
muutaman vuoden jälkeen, kun sinne perustettiin oma metsästysseura.
Ensimmäiset
hirvipeijaiset pidettiin 1954 Kaalinpäällä. Peijais sopan keitti
Pauli Kaalinpää saunan padassa. Myöhemmin peijaisia pidettiin
Voikkaan seuratalolla ja soppaa keitti mm. Aino Koskinen. Mattilan
emännät tekivät voileipiä tilaisuuksiin, joissa saattoi olla yli
200 henkeä. Peijais tilaisuuksissa oli myös ohjelmaa.
Metsästyskerholla oli ampumarata Kaakkovuoren mäenpäällä, kallioiden muodostelman syvänteen keskellä. Seisovaan hirveen siellä ainakin ammuttiin.
Sekä rakensi ensimmäisen metsästysmajan Hietakydön mäelle. Kymiltä
ostettiin Kuusankosken Kirjakaupanmäellä sijainnut vanha talo ja
siirrettiin se Mattilaan. Talon hinta oli 100 mk ja kaupanteossa
olivat mukana Kymiltä Matti Ylikangas sekä Erkki Forsell. Talo
osoittautui kuitenkin lahoksi ja yhtiö maksoi metsästyskerholle
takaisin mökin hinnan 100 mk. Maja purettiin päivässä ja sen
puita polteltiin useita vuosia. Uusi metsästysmaja, joka edelleen on
käytössä, rakennettiin sen jälkeen talkoilla samalle paikalle.
Kerhon jäsenet keräsivät talkoilla puut, joista maja rakennettiin.
Puut sahattiin Hautalan sahan sirkkelillä laudoiksi. Metsästysmajan
ensimmäiseen vieraskirjaan on Päivi Peltola tekstannut kaikkien
puita lahjoittaneiden henkilöiden nimet. Näin koko perheet
osallistuivat kerhon toimintaan, joka aktivoitui paljon
hirvimetsästyksen päästyä alkuun.
Kinkerit
kiersivät aiemmin talosta taloon. Mauno Peltola muisteli että hänen
kokemansa ensimmäiset kinkerit pidettiin talon vanhalla paikalla.
Väkeä oli paljon ja kinkereiden järjestäminen oli iso homma. Koko
väelle tarjottiin vehnäskahvit. Kinkereiden päätyttyä papeille,
opettajille ja lähimmille naapureille eli ”paremmalle väelle”
tarjottiin päivällinen. Kinkerit oli Peltolassa viimeisen kerran
1962. Laurema oli silloin Voikkaan pappi ja Kuorikoski lukkari.
Kiertävien kinkereiden pito loppui muutama vuosi tämän jälkeen,
vuonna 1965. Kylätoimikunta on myöhemmin ottanut kinkerien
järjestämisen ohjelmaansa ja ne pidettiin joskus koululla, joskus
lastenkodissa, myöhemmin seurakuntakeskuksessa. Kinkerit pidettiin
aiemmin päiväaikana, nykyisin kylätoimikunnan järjestämät
kinkerit ovat illalla, jotta työssä käyvätkin pääsevät mukaan.
Mauno
Peltolan ollessa rippikouluiässä sinne ei päässyt ilman, että
kävi pyrkimässä ja kuulustelussa, mikä tapahtui papinlukusten
yhteydessä, viereisessä huoneessa tauon aikana.
Mauno
muisteli isän sedän kertoneen 100 vuoden takaisista, Peltolassa
pidetyistä papinlukusista. Papit olivat siihen aikaan vaikuttavia
henkilöitä. Lukusille tullesaan, kun miehet tulivat tupaan, he
istuskelivat ja polttivat piippua tai tupakkaa pappia odotellessaan.
Valkealassa oli silloin isokokoinen pappi, jota sanottiin
Sigersvärdiksi. Sisään tullessaan pappi sanoi kovalla äänellä:
”Pelli auk ja piiput pois suusta”. Tuvassa oli ollut paljon savua
ja piiput pantiin heti pois papin määräyksestä. Sirkka-Liisa
Mikkelän mummo oli kertonut, että Otto Tollman ei ollut kovin hyvä
laulaja. Kinkereissä ollessaan Otto oli laulanut kovaa, jolloin
häntä oli kehoitettu laulamaan hiljempää. Otto itse oli kertonut
jälkeenpäin: ”Kylhän ne komensvatten, että laula sie Otto
hiljempää, mut mie en välittäny, mie senkun mörräsin vaan.”
Eero
Saarinen kertoi, minä oli Kaalinpäällä lukusissa rippikouluun
pyrkimässä. Pastori Koivisto oli täältä pois lähdössä, hän
sanoi ettei hän muuten mietä tiukalla pitäisi, mutta muuten
seuraava pappi voisi päästä valittamaan osaamattomista oppilaista.
Opettaja pariskunnan Antti ja Martta Pirisen muutettua Mattilan koululta pois omakoti taloon, heillä pidettiin muutamat kinkerit heidän kotonaan. He olivat hyvin uskonnollisia. Osallistujat istuivat ulkona pihalla, laulettiin virsiä, rukoiltiin ja juotiin kahvit. Puuhellalla keitettiin kahvit ”ämpärin” kokoisessa kuparipannussa. Pastori E. Lauremaan sain ensimmäisen kosketuksen juuri kinkereillä. Uskonnon opettajanani hän oli Voikkaan yhteiskoulussa.
Pirjo Rautalin
Mattilassa
pidettiin ns. nurkkatansseja. Tansseissa käytiin ennen sotaa
Sompasella ja sodan jälkeen Sarastuksella. Nurkkatansseja oli myös
sodan aikana; ne jotka eivät olleet sodassa, järjestivät näitä
ja ne olivat varsinaisesti kiellettyjä. Vanhassa Peltolassa oli
pidetty talkootansseja, jolloin tuvassa tanssittiin. Aikuiset
miehetkin tanssivat ja löivät jalkaa lujasti lattiaan. Haitarin ja
viulun soitto oli musiikkina. Myös Maunon isällä oli viulu, mutta
mielestään hän ei oikein oppinut sitä soittamaan. Pessan Jalmari
oli hyvä viulunsoittaja. Hämäläisen Vikka ja Pekkolan Eetu sekä
Hietalan Arttu, joka äitinsä kanssa asui Rötkön talossa, olivat
haitarinsoittajia.
Sodan
jälkeen käytiin tansseissa Selänpäässä nuorisoseurantalolla,
minne mentiin junalla Selänpään asemalle ja sieltä edelleen
kävellen.
Ennen
sotaa käytiin tansseissa myös Jokelan palokunnantalolla sekä
nuorisoseurantalo Sarastuksella, usein kävellen, talvella myös
rekipelillä. Sarastuksella oli myös päivätansseja.
Kuusankosken Sanomat ajankohta tuntematon
Kuusankosken Sanomat ajankohta tuntematon
Myös Tähteen puolella kalliolla oli isoja tanssia, joihin kuulemma joskus Mattilastakin osallistuttiin Kymen ylitys oli ongelma koska lautalla oli maksu ja paluun yötaksa oli vielä suurempi. Yksittäisiä henkilöitä ei erikseen viety maksustakaan, odoteltiin lautalle tulijoita lisää. Veneillä Pessankosken yläpuolinen ylitys veneellä ei ollut kokeneellekaan soutajalle ollut helppoa, voimakkaasta virtauksesta johtuen. Joten niitä muutamia veneitä ei Mattilalaiset virallisesti lainanneet tälläisiin huvittelu matkoihin, ellei oma jälkikasvu niitä kysellyt.
Kirjoittajan muistelut
Kaksi
erilaista maailmaa – Voikkaan ja Kuusaan teolliset taajamat ja
vanhojen maalaiskylien talonpoikais yhteisöt- ovat olleet toistensa
kanssa kosketuksissa. Vaikka oltiin lähellä toisiaan, elettiin silti
erilaisissa elämänpiireissä. Suhteet olivat jännitteisiä, jopa
vihamielisiä; esim. avioliittoja talollisten ja tehtaanlaisten
välillä ei juuri solmittu.
Kuusankoski-
Seuran Vellikuppi 4: Mielen maisemia Kymijoen äyräiltä Kari
Immonen / Juha Forsberg
Voikkaan
työväentaloa tanssipaikkana ei mainita olenkaan näissä tanssien
muisteluissa. Johtuen varmasti jännitteistä joita oli.
Kylien
välisen jännitteen kohtasin minäkin jo pikkupoikana, äitini oli mattilasta ja isä voikkaan kauppias-sukua silloin sitä en ymmärtänyt. Siihen aikaan oli vanhempien sana
lapsille laki, eikä sitä silloin pikkupojalle edes yritetty avata.
Olin liian pieni ymmärtämään aikuisten asioita.
Kylällä
kierteli 1920-1930-luvulla erilaisia kulkukauppiaita ja
tavarankerääjiä. Näitä nimitettiin ”räsyäijiä” .
Muolaasta oli kotoisin Himanen-niminen mies, joka kiersi hevosineen
keräten villa- ym. lumppua. Hän maksoi niistä laadun mukaan.
Mitään ei silloin laitettu hukkaan. Himanen myös möi joitakin
tuotteita. Tunnusomaista hänelle oli sanonta ”savvattii,
kivkuppii, kukkopillii, pipparloit”; jolla hän mainosti
tuotteitaan. Himasella oli tapana yöpyä paikallisissa taloissa.
Sysmän
Jussi ja Hanna olivat tunnettuja tavaran kerääjiä, jotka tulivat
Jaalasta kävellen ja kiertelivät pitkin pitäjiä. Heillä oli
kärrit mukana. Hannalla roikkui kilkattava kello rinnan päällä.
Myös Jussi ja Hanna yöpyivät Peltolassa He leipoivat leipää
Peltolassa omiin tarpeisiinsa. Jussi alusti taikinan ja Hanna avusti
nostellen Jussin sarkapompan hihoja vuorotellen etteivät ne olisi
valahtaneet taikina saaviin. He leipoivat rieskaa, jotka nousivat
paksuiksi, paksummiksi kuin perheen omat leivät. Nuorena poikana
Mauno ihmetteli, että leipominen oli vähän erilaista kuin mummon
leipoessa.
Tuntemattomaksi
jäänyt terva kauppias kierteli keväisin kylällä hevosen vetämillä
nelipyörä kärryillä tervatynnyristä valutettiin tarvittavan määrän
tervaa ostajan astiaan. Tervalla oli useita käyttökohteita.
Mattilan
Marttojen ruumisvaunu
Ruumisarkkujen
kuljettamiseen käytettiin ensin tavallista työkärryä tai rekeä
jonka
nurkkiin oli kiinnitetty kuuset, johon oli rakennettu penkki kuskia
varten, mustaksi maalattu. Vuonna 1936 toteutui kyläläisten
yhteinen juhla hanke. Opettajat Martta ja Antti Pirinen teki
aloitteen, juhlavampi ajoneuvo ihmisen viimeistä matkaa varten. He
kääntyivät Mattilan Marttayhdistyksen ja Mattilan Sahayhtymän
puoleen raha-anomuksin. Ajatus sai kannatusta, varoja saatiin noilta
yhdistyksiltä ja keräyksin. Kurikan ajokalu tehtaalta se sitten
tilattiin. Se olikin kaunis vaunu. Vaunun lava oli risti- ja
palmulehti kuvioin koristettu, lavan yllä oli neljän kauniin
pylvään varassa katos, jonka laidoissa riippui juhlavasti
laskeutuvat mustat verhot. Alla oli pyörät, talvella samoihin
akseleihin voitiin asentaa jalakset. Käytössä vaunu valjastettiin
hevosen vedettäväksi.
Eero Saarinen kertoi, että vaunua ensin
säilytettiin heidän talonsa navetan vintillä, kunnes myöhemmin
saatiin rakennetuksi varsinainen vaunuvaja.
Vajan rakennuspuut sahattiin Sahayhtymän sahalla, talkootöillä
urakasta selvittiin. Mäenrinteessä ollut vaja kuului lapsista
olleen pelottava paikka ohi kuljettavaksi.
Mattilan
sahayhtymmän ja Maamiesseuran yhteisessä varastossa eli
ruumis kärri varastossa säilytettiin kylän yhteistä Mattilan
Marttojen omistamaa ja vuokraamaa, hevosvetoista ruumisvaunua.
Viimeisen kerran Helge Peipponen ajoi kylän omaa ruumisvaunua 1963
viimeisellä matkalla oli Otto Pessa. Palkakseen ruumisvaunun kuski
sai pirtupullon ja kiitokset.
Vaunu
lahjoitetiin Kuusankosken museolla. Nyt kuulemma vaunu on jossain
kaupungin varastotilassa, odottaen johonkin erikoismuseoon pääsyä.
Ennen
oli hautajaissaatto
Hautajaiset
olivat koko päivän kestävä tapahtuma. Aamupäivällä pihamaalle
siroteltiin havunoksia aina maantielle asti. Arkku tuotiin
säilytyspaikaista, riihestä tai ruumiskellarista, ja se asettiin
pihalle pystettyjen kuusten muodostaman kehän keskelle. Usein arkku
myös avattiin, niin että se oli mahdollista vielä jäähyväisiksi
nähdä vainajan kasvot. Vieraat kutsuttiin tulemaan, surutaloon jo
ennen hautausmaalle lähtöä, ja kaikille tarjottiin kahvit, kertoi
Aila Peipponen. Lähtöhetkellä laulettiin virsi, ainakin säkeistö.
Minun
isäni oli oikein semmoinen laulumies, totesi Eero Saarinen. Jos oli
pienempi saattojoukko, missä ei uskottu lauluihmisiä olevan tai jos
ei tilanteen vakavuuden vuoksi ei pystytä laulamaan, niin isääni
pyydettiin useampaankin
naapuriin
nimenomaan laulamaan lähtövirsi. Muistan että se tapahtui hyvin
usein. Saattueena lähdettiin hevosajoneuvoilla hiljaa kulkemaan
kohti hautausmaata, arkkua kuljettavan ajoneuvon perässä.
Hautausmaan portilla pappi ja kanttori lauloivat, arkku kannettiin
saattajien seuraamana haudalle. Siunauskappelia ei ennen 1919 ollut.
Saattojoukot miehet peittivät haudan lapiomalla hiekkaa arkun
päälle. Syntynyt kumpu peitettiin havuila ja niiden päälle
laskettiin kukat. Hautausmaalta palattiin surutaloon jossa saatiin
ateria
ja
pidettiin muistotilaisuus lauluin ja puhein.
Eläinten
alusiksi eli pahnoiksi sammalta
Laukassuolta
Sompasen kaakkoispuolelta haettiin sammalta joka sammalmyllyllä
jauhettiin hienoksi. Ja käytettiin alusina eläimille.
Myös
tilojen omilla olkisippurillla tehtiin myös alusia eläimille.
Maitoa
ja voita toimittettiin joko tinkiläisille tai meijerin Voikkaalla
sijaineeseen myymälään, tai myöhemmin Kouvolaan.
Pellavia
liotettiin joen rannassa, Pessankosken yläpuolella ns. Hällsrömin
rannassa.
Vilkillä
oli savustus- ja mallassauna missä palvattiin myös naapurien
lihoja. Kylän pojat siellä opetteli tupakoimaan ja söivät
Mer-Meri pastillia tupakoinnin päälle, jotta tupakka ei olisi
haissut.
Mallas
saunoja oli useilla tiloilla, ne oli tyypillisesti isoja
sisäänlämpiävä sauna, koska savulla saatiin maltaaseen hyvä
lisämaku. Lauteille oli levitetty maltaaksi tarkoitettu vilja
matalissa laatikoissa, joissa sitä ohut kerros, sitä usein
käänneltiin, lämmityksen kestäessä useita päiviä, jossain
vaiheessa saunassa piti olla kosteaa löylyä ja myöhemmin tasaisen
kuivaa tasa lämmintä ilmaa. Maltaiden valmistus oli taloissa aina
yhden henkilön vastuulla. Koivuhalkoja oli varattu runsaasti uunin
viereen lämmitykseen. Mallassaunan hoitaminen, oli usein edellisen
sukupolven mummon tai vaarin tehtävä koska heillä oli paremmin
aikaa ja kokemusta idätysvaiheesta kuivatukseen. Joka maltaiden
valmistukseen olennaisesti kuuluu.
Kotikaljaa
valmistettiin taloissa yleisesti, se oli kesäisin lämpimällä
heinäpellolla, suosittu viileä juominen. Juhlapyhiksi saatettiin
tehdä prosentti
pitoista aikuisten juomaa.
Muistan
vieläkin mallas saunan makean ilman sinne mentäessä joka tuli jo
ovella vastaan.
Kaikki
tilojen tuotanto eläimet oli hyvässä hoidossa, niillä oli oma
tärkeä tehtävä.
Kissoja
ja koiria unohtamatta. Tuotantoeläinten
sairauksissa oltiin päivystys vuoroisiin eläinlääkäreihin
yhteydessä, heitä oli Kosti Jokinen Kuusaalla, Erik Tengen
Kouvolassa, ja Aatos Oksanen Voikkaalla, sekä Borelius joka oli
sikari polttava mörkki suuri herra. Hän hoiti kaikki toimenpiteet
mm. sian salvaukset paikalla, jos isäntä tai renki vain piti siasta
kiinni.
Joelta
pyydystettiin aiemmin mm.lohia; apajat olivat hyviä. Sipilät ja
Tolmanit ovat jopa käyneet käräjiä lohiapajista.
Vuosisata ei
lähteistä selvinnyt.
Yleissuunnitelma
Kuusankosken pitäjän evakuoitia varten 1941
Mattila
kuului piirin 18.
Kokoontumisaikoja
määrättäessä on väestölle varattava vähintää 6 tuntia
valmistautumiseen henkilökohtaisen omaisuuden pakkaamiseen ja
tavaran kokoamispaikkaan kuljettamista varten joka oli Voikkaan
asema.
Suunnitelmassa
oli alueelliset kokoontumispaikat: Väestölle, materiaalille, sekä
eläimille. Mattilan lastenkodille oli oma osio suunitemassa.
Marssikykyiselle
väestölle oli oma suunnitelma, samoin karjan siirrolle.
Kouvolan
kaupungin Arkisto/ Kuusankosken VSS. Lautakunta
Viipurin lääninhallituksen käsky siviiliväestölle 1939
Karjalan
evakko perheitä oli väliaikaisesti sodan aikana useissa taloissa.
Myöhemmin lopullisen paikkakunnan selvittyä siirtyivät heille
määrättyyn kohteeseen. Myös Pyhäjärven Salonsaari sai
vakituiset asukkaat Peipon perheestä, joka ensin oli mattilassa
evakossa.
Monilla
tiloilla työmiehinä, heidän suhteensä isäntä perheeseen oli
yleensä hyvät, koska ruokailu ja majoitus oli tyypillistä
sotavanki leiriä olennaisesti paremmalla tasolla. Ja tarve työtä
tekevistä käsipareista oli suuri, hyöty oli molemminpuolinen.
Sodan päätyttyä vankien kotiuttamis vaiheessa tuli vastaan ikäviä
tilanteita, koska pois lähdöstä oli heille odotettavissa tosi ikäviä
seurauksia. Koska jo pelkkä vangiksi päätyminen oli rangaistava
teko Stalinin hirmu hallinnon aikaisen Neuvosto armeijan mukaan. Josta taas
seurasi vankien karkaamis yrityksiä ennen paikallisien kokoontumisien
ja siirtokuljetuksien aikana. Palautettujen vankien lupaukset
kirjeistä ja osoitteista, jäivät usein vain lupauksiksi. Myöhemmin
historia on paljastanut teloituksia ja työleirien ankeuden Stalinin hirmuhallinnon jäljiltä joihin palautetut vangit
olivat joutuneet.
Muistan
äitini kertoneen ollessaan pommitusta suojassa Kylämäessä olevan
muuntajan vieressä Saarisen kellarissa, jonka ovi avautui suoraan
Sipilan peltojen suuntaan jonka raosta hän katseli Sipilän pellolle
osuneita pommia.
Suu-ja
sorkkatautia Kuusankoskella
Vuoden
1953 lopulla Kymenlaaksossa raivonnut epidemia näytti tapansa myös
Kuusankoskella Eerolan kartanon karjassa ja muutenkin aiheutti
eläinlääkintö- ja järjestys viranomaisille paljon työtä ja
huolta. Kuusankoskella määrättiin kaikki käytettävä maito
pastöroitavaksi 4.12. ja kohta kiellettiin kaikki väenkokoukset,
ei kuitenkaan kirkonmenoja ja annettiin matkustusrajoituksia.
Kunnaneläinlääkärin toimesta suojarokotettiin 180 karjaa,
yhteensä 1555 eläintä, osa näistä Iitin ja Elimäen kunnissa.
Epidemia osoitti jo vuoden vaihteessa heikkenemisen
merkkiä.Torjuntatyö jäi jatkumaan. 1954 raportoitiin: Sen sijaan
edellisen vuoden alkaneen suu-ja sorkkatauti
epidemian voima voitettiin tammikuun aikana, maidon pastöroinri
lopettiin 15.1. Muista terveydenhoidollisista syistä maito
pastörointi määrättiin 1.6.- 1.9 välisenä aikana.
Kuusankosken
kunnanvuosikertomukset 1952 – 1954
Viranomaisten
määräyksen ja masssiivisten toimenpiteiden ansiosta Mattilan puolelle ei
tietojen mukaan Suu- ja sorkkatauti päässyt leviämään. Ainakaan tietoa ei tullut vastaan muistelmissa.
Kylätoimikunta
perustettiin 14.8.1987. Toimikunnalla on keskeinen merkitys kylän
väestön kokoajana. Toimikunta järjesti laskiais- ja kesäjuhlia ja
kokoonnuttiin koululla. Mattilan koulu on toiminut
kokoontumispaikkana, myöhemmin entinen Lastenkoti sekä Voikkaan
Seuratalo. Köyritulet järjestetiin vuosittain Pessankosken
kalliolla. Harjun- ja Kymijoella on kylätoimikunta hoitanut
laitureita enimmillään niitä oli kylätoimikunnan hoidossa 4 kpl.
Muita toiminnan muotoja ovat olleet. Säännölliset voimistelu
vuorot, lausuntakuoro, lauluillat, joulujuhla, kesäjuhla, kinkerit
esitelmiä eri aiheista, erilaisia kurssia. Myyjäisiä ja kirpputori
toimintaa.Kiertävään Kuusankosken seurakunnan Juttutupa toimintaa
ollaan osallistuttu omalla vuorolla.
Kesällä
on tehty retkiä etupäässä kotimaahan erikohteisiin. Kuutinlahti
Repovesi, Kaunissaari ja Toilan Sanatorio Viro. Mattilan koulun
purkamiseen on osallistuttu kaupungin kanssa tehdyn sopimuksen
mukaisesti.
Asemakaavan
poikkeuslupa anomukseen otettu kantaa MultaEnergiaOy tapauksessa.
Voikkaalaisten pankki palvelujen turvaamiseksi kyselyyn
osallistuttu.Toiminta hiljalleen hiipui aktiivisten jäsenten
ikärakenteen ja poistuman johdosta, viimeinen puheenjohtajana on
Matti Mäkelä.
Häntä edeltävä puheenjohtaja oli Urho Rantaharju.
Mattilan
kylätoimikunnan arkisto / Matti Mäkelä
Lähteet
ellei muuta mainita:
Mattilan
kylän vanhoja asioita
Haastattelija
Signe Joensuu
Helge ja Aila Peipposen
Anne Hyytiäisen o.s. Peipponen
haastattelut 2006-2010
Haastattelijat:
Seija Halme ja Sirkka-Liisa Mikkelä
Mauno
ja Eila Peltolan nauhoitettujen haastattelujen
Haastattelijat:
Seija Halme ja Sirkka-Liisa Mikkelä
Äiti:
Aili Paalanen os. Saarinen
Kirjoittaja
Pertti Paalanen
pertti.paalanen@gmail.com
Pirjo Rautalin os. Pirinen
Pirjo on Martta ja Antti Pirisen pojan tytär